Giacomo Puccini: Il Trittico Kansallisoopperassa 23.5.2011

Puccinin oopperatuotanto on lähes kokonaisuudessaan jokaisen oopperatalon peruskauraa. Kansallisoopperan ohjelmassa on sisältänyt ansiokkaat tuotannot Toscasta, La Bohéme:sta, Madama Butterfly:stä, Turandosta, Manon Lescausta ja Lännen Tytöstä. Sen sijaan Triptyyki- nimellä kulkeva kolmen yksinäytöksisen oopperan kokonaisuus on sensijaan saanut huomattavasti vähemmän huomiota. 

Triptyykin harvinaisuus on oikeastaan aika yllättävää. Kolmen tunnin pituista italialaisen oopperan vetoa on itse asiassa varsin viihdyttävä kokonaisuus, varsinkin kun jokaisella osalla on selkeästi oma luonne. Suor Angelico on harras uskontosävytteinen draama puhtaasti naisäänillä, Il Tabarro klassinen kolmiotragedia, ja Gianni Schicco hervoton komedia. Vaikka esitykset taukoineen kestävätkin lähes neljä tuntia, ei kokonaisuus ole rankka kuin Wagnerin tai Verdin oopperat. Säveltäessään Puccini tuntuu olleen hyvässä vedossa. Sävellykset ovat tasapainoisia ja Puccinimaisen viihdyttäviä. Hän on upeiden italialaisen oopperan aarioiden mestari ja näyttöjä taidoista saadaan useita. 

Produktiot heijastivat hienosti osien erilaisia luonteita. Erityisesti Gianni Schicci oli vedetty sopivan överiksi ja tulos oli moderni opera buffa. Samoin Il Tabarron musiikissakin kuuluva pariisilaismiljöö oli tuotu lähes elokuvamaisesti lavalle. Laulajista mieleen jäi erityisesti sisar Angelican esittäjä Olga Romanko, jonka eläytyminen rooliinsa oli harvinaisen täydellinen, ja näytti ulottuvan myös loppukumarruksiin asti. Heikkoa lenkkiä ei tosin minkään osan esiintyjäkaartissa ollut. Mikko Franckin johtama orkesteri teki myös taattua työtä, kuten aina.

Rush, Hartwall Areena 4.5.2011

Kolmen miehen bändi, vaatimaton lavarakennelma, ja tavanomaisen tasokas valoshow. Näilläkin saa Hartwall Areenan kokoisen hallin täyteen ja 15000 hengen yleisön haltioihinsa, kun bändi on legendaarinen Rush. Molempien 1,5 tunnin settien alussa esitetyt hieman hölmöt videonpätkät tuntuivat jopa olevan väärässä paikassa ja tarpeettomia, koska Rushin upea musiikki ja virtuoosimainen soitto olisi täysin riittänyt saamaan soittajapainotteisen yleisön innostumaan.

Keikan kohokohdat olivatkin juuri klassiset, konvoluuttiset, pitkät Rush- kappaleet. Yllättäen myös uudemmat syntsalla vahvistetut popahtavat kappaleet istuivat hyvin ensimmäiseen settiin. Toisessa setissä olivat sitten varsinaisen klassikot, kuten Tom Sawyer ja 2112 osat. 

Vaikka olin jossain määrin varautunut lähtiessäni Rushin keikalle, bändin upea proge-rock veti vastustamattomasti mukaansa. Edes varautuneisuuteni aiheuttaja, Geddy Leen kiekuva tenorilaulu, ei häirinnyt lainkaan niin pahasti kuin aikaisemmin. Vuosien kuluminen ei kuulunut bändin soitossa, vaan kaikki kolme tuntuivat olevan kovassa vedossa. Miksaaja kylläkin tuntui unohtaneen loudnessin päälle ensimmäisessä setissä, ja bassojen jyminä lähes pilasi musiikkinautinnon keikan alkupuolella, kunnes tilannetta saatiin korjattua.

Vannoutuneet Rush- fanit saivat keikalla mahan täydeltä makiaa. Meistä vähemmän vannoutuneistakin tuli enemmän käännynnäisiä. Ei mikään ihme, että Rush on Kanadan tärkeimpiä vientiartikkeleita. 

The Wall, Hartwall Areena 28.4.2011

The Wall on monella tavalla aika omituinen otus. Samassa paketissa saa spektaakkelimaista performanssiteatteria ja virtuoosimaista rock-konserttia, mahtipontista patetiaa ja äärettömän hienovaraista herkkyyttä, sekä banaaliutta hipovaa yhteiskunnallista angstia ja raastavan henkilökohtaista tilitystä. Todennäköisesti juuri tästä elementtien kirjosta johtuu The Wall:in kolossaalinen merkitys ei ainoastaan vannoutuneiden Pink Floyd- fanien joukossa, vaan paljon laajemminkin. Jokainen tuntuu löytävän kokonaisuudesta jotain, joka koskettaa syvältä.

Itsellenikin The Wall on niitä harvoja levyjä, joita edelleenkin tulee todella kuunneltua, alusta loppuun, ilman muita häiriöitä. Pink Floyd on The Wallissa parhaimmillaan: musiikilliset elementit ovat lopulta hämmästyttävän yksinkertaisia, mutta ne ovat niin suurella musiikillisella lahjakkuudella valittu ja esitetty, että lopputulos on eräs vaikuttavimmista, kauneimmista ja liikuttavimmista teoksista rock- musiikissa.

Vaikka Pink Floydin toinen taiteellinen nero David Gilmour luonnollisesti puuttuikin eilisestä esityksestä, Roger Waters on osannut kantaa esityksen hienosti nykypäivään ilmankin häntä, onhan the Wall suurimmaksi osaksi hänen käsialaansa. Gilmourin tonttia paikannut kitaristi Snowy White hoiti hommansa myös tyylikkäästi, vaikka Dave Kilminster pääsikin heittämään soolon Comfortably Numb:ssa, hänkin  hyvällä tyylillä. Saunditkin olivat molemmilla hyvin lähellä Gilmouria, joten omintakeisuus oli mitä ilmeisimmin tarkoituksella riisuttu minimiin. Bändin suorituksesta ei muutenkaan voi juuri kritisoitavaa löytää, tosin he jäivät lähes poikkeuksetta taustalle, jopa muurin taakse, Watersin häärätessä maestrona.

Itse esitys on tuotu tyylikkäästi nykymaailmaan, 30 vuotta alkuperäisen produktion jälkeen. Nykyisten konfliktien tragediat nivoutuvat yhteen toisen maailmansodan kanssa. Nykytekniikka ja produktion nykybudjetti ovat sallineet Watersin visioiden toteuttamisen vielä tehokkaammin kuin ennen, esimerkiksi lavalle rakentuva valtavaa seinää käytetään tehokkaasti ja vaikuttavasti videoprojektoinnin avulla. Show on kuitenkin tuttua The Wall:ia. Uudet elementit on tuotu mukaan siten ettei esitys tunnu vieraalta, mutta ei ole myöskään pelkkää vanhan tekohengitystä ja rahastusta.

The Wall 2011 oli lopulta juuri niin vaikuttava kuin ennakolta toivoikin, eikä lainkaan sellaista pakastimen herkkujen lämmittämistä kuin oli pelännyt. Onneksi The Wall on aina ollut kännykkäänikin ladattu, koska kotimatkalla oli vielä ihan pakko kuunnella valikoituja paloja..

Vastustamatonta neroutta: 22-pistepirkko Tavastialla 9.10.2010

Taiteessa silkan outouden ja kiehtovan omaperäisyyden välillä kulkee hyvin epämääräinen raja. Sen, kummalla puolella ollaan, määrää hyvin vaikeasti tunnistettava otus nimeltä taiteellinen lahjakkuus. 22-pistepirkko on voinut etenkin alkuaikoina tuntua pikaisella vilkaisulla enemmänkin juuri oudolta. Kömpelösti esiintyvien P-K:n ja Askon hassu koikkelehtiminen, nörttimäinen olemus ja nasaali laulu saattaisivat viedä harhaan, elleivät bändin musiikista pursuava lahjakkuus ja taituruus veisi heti alusta asti mukanaan.

Lauantain setti oli tottakai taattua 22-pistepirkkoa. Bändin soundi on helposti tunnistettava, P-K:n nasaalista äänestä alkaen. Elementtejä ja vaikutteita on monelta suunnalta, Neil Youngista countryyn ja tukevaan bluesiin ja folkiin. Itse asiassa P-K on melkoisen pätevä blues-kitaristi. Mutta nämä kaikki ovat vain aineksia keitossa, bändi tekee niistä täysin itsensä näköistä musiikkia. Yllättävintä lauantain keikalla oli musiikin viihdyttävyys, bändi sai jopa yleisönsä tanssimaan. Toinen mukava yllätys oli setin pari coveria, kuluneet mutta hienot kappaleet Wild Thing ja Ring of Fire, johin bändi onnistui tuomaan oman hienon tulkintansa.

30-vuotiskeikka olisi monelle bändille jo lähinnä vanhojen hittien lämmittelyä ja hehkuttelua. Näin ei ollut lauantaina 22-pistepirkon keikalla. Jos täyteen myyty Tavastia ei olisi selvästi osannut odottaa innokkaasti, olisi voinut kuvitella olevansa bändin 10-vuotiskeikalla. Bändin vastustamaton musiikillinen nerous on edelleen vahvasti tallella.

Rockia sydämestä: Danko Jones Tavastialla 7.10.2010

Kunnon rehellistä perusrokettirollia ei koskaan kyllästy kuuntelemaan. Varsinkin kun se tuntuu tulevan niin täysillä sydämestä kuin Danko Jonesin tapauksessa. Kojakin näköinen rääväsuu Jones on bändinsä kanssa veivannut suoraviivaista rokkiaan Suomenkin lavoilla jo moneen kertaan. Siksi fanikanta on jo sen verran suuri, että bändi sai Tavastiankin täyteen kahtena iltana. 

Perusrokki ei kylläkään Danko Jonesin tapauksessa tarkoita tylsää kolmen soinnun junnaamista. Jonesin kappaleissa kuuluu vuosien kokemus, ne onnistuvat pitämään yllä sekä mielenkiinnon että viban puntissa. Lisäksi Jones itse on luontainen rock-kukko niin soiton, puheiden että elkeidenkin suhteen. Trion kaksi muuta jäsentä jäävät väkisinkin enemmän taustalle, mutta onhan bändin nimikin toisaalta aika selkeä viesti.

On oikeastaan vaikea keksiä, miksi Danko Jones ei ole breikannut laajemmin. Pari jonkinasteista hittiä on Suomessakin ollut, kuten Code of the Road, mutta esim Green Day:n kaltaisesta suosiosta ollaan vielä kaukana. Ehkä syy on se, että vaikka Jonesin musiikki on erittäin viihdyttävää ja tasokasta, se ei varsinaisesti tarjoa kovinkaan paljon uutta. Lähes samanlaista menua tarjoilee moni muukin musiikin ammattilainen, nyt ja ennenkin.

Mutta väliäkö sillä, meillä Tavastialle kokoontuneilla rock- diggareilla oli kaiken kaikkiaan erittäin nautittava rock-ilta. Kuuntelua piti jatkaa vielä kämpilläkin..

Edit this setlist | More Danko Jones setlists

Aikamatka 30v taaksepäin: Ultravox Tavastialla 17.8.2010

Flow Festivalin jatkoksi sopi hyvin electronican alkuaikojen tähtien tsekkaaminen. Ultravoxin kundit aloittivat syntsan surinan jo 70-luvulla, ja suurin menestys tuli 80-luvun alussa. Vuonna 2009 alkuperäiset jäsenet kokosivat bändin uudestaan yli 20 vuoden tauon jälkeen. Epäilys tietysti heräsi, jaksavatko sedät vielä heilua, mutta olihan sitä taas vanhaa suosikkia mentävä katsomaan, kun lukioaikana ei onnistunut. 

Tavastia oli pakattu yllättävän täyteen, kun Midge Ure ja kaverit kiipesivät lauteiile. Ja alku tuntui todella siltä, että he joutuivat kiipeämään. Keikka alkoi komealla New Europeans:lla, mutta yllättävän varovaisesti esitettynä. Ehkä kavereiden 60v ikä näkyi juuri siinä, että koneen käynnistäminen kesti muutaman biisin ajan. Vastaanottavaisen yleisön avustamana bändi sai sitten fiiliksen kohdalleen, ja varsinkin Ure ja keyboard/viulu- taituri Billy Currie innostuivat silminnähtävästi. Loppujen lopuksi bändi soitti lähes kahden tunnin setin, joka huipentui suurimpiin hitteihin All Stood Still, Vienna ja Dancing with Tears in My Eyes. 

Vaikka bändi suoriutui keikasta mallikkaasti, kokonaisvaikutelmaksi jäi silti enemmän kuriositeetti kuin hieno musiikki- revival. Liian pitkä tauko keikkailussa ja ennen kaikkea uuden musiikin teossa näkyi pahasti keikalla, josta tuoreus jäi harmillisen pahasti vajaaksi. Silti, bändi oli onneksi todella kaukana Whitney Houston- tyylisestä exploitaatiosta, ja tarjosi vanhoille faneilleen mukavan muisteluillan.

Flow Festival 2010

Flow- viikonloppu olisi voinut alkaa paremminkin.. Liian moni muukin oli päättänyt tulla paikalle perjantaina seitsemään menessä, ja pelkkään rannekkeenvaihtoon piti jonottaa yli tunti, ja sen jälkeen vielä uudetaan turvatarkastukseen.. No, kunhan organisaattorit osaavat ottaa huomioon suuret yleisömäärät, tällaiset kömmähdykset toivottavasti katoavat. Ruokatarjonta oli sentään ilahduttavan hyvä ja monipuolinen, vaikka olikin lähes kokonaan kioskeista tarjoiltu. Ja sitten musiikkitarjonnan kimppuun.

Takapihan Awesome Tapes from Africa oli hauska makupalatarjotin afrikkalaista musiikkia, joka tuntuu olevan jonkinlaisessa nousussa Suomessakin. Seuraavaksi päälavalla esiintynyt Air tuntui sen sijaan lievästi innottomalta. Ranskalaisduon elektronimusiikki on tyylikästä ja kaunistakin äänikudelmaa, mutta sekä musiikin että shown rauhallinen uneliaisuus tuo mieleen taustamusiikin, eikä oikein saa innostumaan.

Jos Air oli rauhallista tyylittelyä, teltassa esiintynyt The Drums olikin jo ihan toista maata. Franz Ferdinandin kaltaiset spastiset brittiaktit mieleen tuoneen jenkkibändin kundit tempoilivat ympäri lavaa kuin se kuuluisa heinämies. Musiikki oli erittäin kelvollista indiepoppia, ja kavereiden vauhdikas esiintyminen sai yleisön mukavasti mukaan. Pidemmän päälle tosin alkoi tuntumaan, että tällaista musiikkia on täällä Euroopassa kuultu jo aika paljon, vaikka The Drums siitä parhaasta päästä onkin.

Päälavan viimeinen esiintyjä oli sitten Outkastin toinen puolisko Big Boi. Tiukka rap toimii usein vähän ontuvasti isolla lavalla verrattuna klubeihin. Soundeja on vaikea saada toimimaan kunnolla, eikä suurin osa yleisöstä pääse mukaan kappaleisiin. Big Boi:n komea show joutui kärsimään juuri soundien puuroutumisesta ison ulkolavan volyymeillä. Itse musiikki on toki tasokasta rappia, mutta silti jäin kaipaamaan André 3000:n tuomaa mielikuvituksellisuutta ja huumoria. 

Lauantai alkoikin sitten Husky Rescue:n keikalla päälavalla. Bändin kuulas indiepop toimi mukavasti auringonpaisteessa. Bändin musiikin ja soundin omintakeisuus riitti hyvin pitämään aktin valahtamasta liian hentoiseksi. Ikävä kuulla, että bändi menettää laulajansa Reeta-Leena Korholan, toivottavasti ei kuitenkaan lopullisesti.

Tiivistämöön oli koottu suomalaisen musiikin kokeellisempaa päätä. Nimellä Lau Nau esiintyjä Laura Naukkarinen leikitteli erilaisten efektien, laulunsa, sekä oikeiden ja lelusoittimien kudelmilla. Performanssia olisi voinut jäädä kuuntelemaan jopa pidemmäksikin aikaa, mutta Tiivistämössä tiivistynyt kuumuus teki olosta tukalan, ja Timo Lassy & José Jamesin keikka alkoi kutsua päälavalle. 

Lassy ja James tuli nähtyä jo Pori Jazzeilla, jossa he heittivät maukkaan keikan Otava Factoryssä. Kombo toimi yllättävän hyvin myös Flow:n päälavalla, ja Jamesin samettinen jazzääni soi hienosti ulkotiloissakin. 

Sitten koukkaus takapihan baleaarisiin tunnelmiin, ja takaisin Telttaan kuuntelemaan ruotsalaista Junip- kokoonpanoa. Bändin tunnelmallinen musisointi istualtaan oli ehkä hieman väärässä paikassa, intiimi keikka olisi sopinut paremmin pienempään tilaan. 

Seuraavana vuorossa oli Robynin keikka. Robyn on aito ruotsipoppari, takuuvarma kombinaatio Marie Fredrikssonia, Pinkiä, ja myös Madonnaa. Musiikki on listakelpoista poweripoppia, ja mimmin esiintyminen sopivan räyhäkkää, joten menestystä on varmasti tulossa lisää.

Robynin keikka piti keskeyttää todellisen kulttuuripläjäyksen takia. Syyrialainen Omar Süleyman oli vetänyt Teltan ääriään myöten täyteen, ja heitti armottoman tiukkaa bailubiittiä aitoon arabityyliin. Esityksessä yhdistyi rumpukoneen ja basson tykitys arabilauluun ja -sooloihin. Laulujen sanoittajakin pyöri lavalla kertomassa Omarille lisää lyriikoita. Keikkaa on vaikea kuvailla, mutta tunnelma oli teltassa aivan katossa..

Päälavan viimeinen esiintyjä M.I.A. sitten räjäytti pankin. Räväkkä on liian laimea ilmaus mimmin tempauksista julkisuudessa, joten keikaltakin oli syytä odottaa paljon. M.I.A.:n musiikki on tanssittavaa pop/hip-hoppia siitä parhaasta päästä, ja toimi hienosti päätöksenä päälavan illalle. M.I.A.:sta tullaan vielä kuulemaan paljon, sekä musiikillisesti että muutenkin.