Maailman viihdyttävin tehdaskäynti: Rammstein 22.2.2010 Hartwall Areenall

Koneessa nimeltä Rammstein on jotain erikoislaatuista. Jo 15 vuoden ajan se on jauhanut armotonta saksankielistä industrial metallia, vetänyt pyrotekniikan ja villien temppujen kyllästämiä keikkojaan, ja kerännyt laajan joukon eri ikäisiä ja näköisiä uskollisia faneja. Ja tämä kaikki suuremmin uudistumatta, eikä tarvettakaan näytä olevan. Jotain kertoo sekin, että liput Hartwall Areenalle myytiin loppuun kuudessa minuutissa, vaikka bändi tulee vielä uudestaankin Suomeen tänä vuonna. Itsekin olen jo kauan pitänyt Rammsteinista, osittain varmaan Itävallassa ja Saksassa vietettyjen vuosien ansiosta. Enkä taaskaan pettynyt missään suhteessa, Rammstein tarjosi täydellisen viihdyttävän kierroksen tehtaassaan.

Keikan setti koostui yllättävän paljon vähemmän soitetuista kappaleista, mutta toki loppua kohti saatiin toki kuulla suurimpia hittejä kuten Ich Will, Sonne, Pussy ja Engel. Siinä missä useimpien bändien täytyy lypsää yleisöstä yhteislaulua, Rammstein saa sen automaattisesti esiin. Varsinkin Ich Will loppuosan kuoro oli hienoa kuultavaa. Hyvän materiaalin laajuuden ansiosta keikka lähti alusta asti käyntiin, eikä yleisön tarvinnut ihmetellä tuntemattomia biisejä.

Rammstein -temput nähtiin myös: Pyrotekniikka kuuluu tietty olennaisesti Rammstein- keikalle, lisäksi nähtiin Flake Lorenzin lenkki yleisössä kumiveneellä surffaten, Till Lindemanin jättimäinen paperisilppua sylkevä penis Pussy- kappaleessa, sekä valtavat tulta syöksevät enkelin siivet Engel- kappaleessa. Tehdasmaisesti rakennettu lava ja valot toimivat lisäksi hienosti taustana teutonijytkeelle.

On tietysti paljon bändejä, jotka ovat musiikillisesti kunnianhimoisempia ja vaihtelevampia kuin Rammstein, samoin bändejä, joilla on syvällisempi viesti. Joitakin ihmisiä tuntuu jopa ärsyttävän Rammsteinin ilkikurinen irvailu ja suurieleiset temput. Kokonaisuuteen nämä kaikki kuitenkin istuvat hienosti ja tuottavat kokonaisvaltaisen kokemuksen, jonka kaltaista ei juuri muualta saa. Eikä Rammstein kuitenkaan ole pelkästään bailubändi, monet kappaleet asettavat konventioita kyseenalaiseksi, ja ovat onnistuneet aiheuttamaan useita skandaaleja Saksassa. Bändi haluaa pitää yleisönsä hereillä leikittelemällä hyvän maun rajamailla. Rammsteinilla onkin eräs parhaiden bändien ominaisuuksista: he osaavat myös nauraa kaikille & kaikelle, ja ennen kaikkea itselleen.

Rockin duunarit - Billy Talent @ Jäähalli 8.2.2010

Billy Talent on niitä bändejä, joita voi kuvata rockin duunareiksi. Tasokas ja suosionsa ansainnut rock/punk- bändi, jonka musiikissa ja showssa ei ole turhia röyhelöitä, ja joka monivuotisella kokemuksella tahkoaa hyviä biisejä ja esittää ne tiukan ammattitaitoisesti. Kitaristi Ian D'Sa ei juuri sooloja vinguttele, mutta napakat kompit ja fillit tulevat tiukan tarkasti kohdalleen. Basisti Jonathan Gallantin jyhkeä soitto kantaa biisejä kitaran rinnalla, ei sen takana. Rumpali Aaron Sowolniuk tikkaa kellontarkasti ja täydentää bändin erittäin napakan soinnin. Ja tietysti kunnon rock-kukkona häärii laulaja Ben Kowalewic, joka ei itseään tai äänijänteitään säästele.

Bändin materiaali on tasaista, ehkä jopa liikaakin. Pahoja floppeja levyillä ei juuri ole, toisaalta kovinkaan moni sävellys ei ponnahda helmenä esiin. Sävellykset ja sovitukset ovat kautta linjan taloudellisen taitavia ja monipuolisia. Bändin kolmea levyä voikin kuunnella sujuvasti ristiin, ilman että musiikin muuttuminen vuosien kovin paljon särähtää korvaan. Osasyy on varmasti sekin, että ensimmäinen levy tehtiin 10 vuoden keikkailun jälkeen, jolloin bändin soundi oli ehtinyt hioutua. Illan settiin oli osuvasti valittu monia parhaita paloja, varsinkin hittilistoille päässeet Try Honesty, Surrender, Rusted from the Rain, Devil on my Shoulder, ja osuvana päätöksenä Red Flag.

Vertailu Green Day:hin ja Offspring:iin tulee väkisin mieleen. Lähtökohdat ovat monessa mielessä samankaltaisia, mutta Billy Talentin musiikki jää hiukan vaille noiden bändien kaltaisesta hittimateriaalista ja yhtä helposti hoilattavista ralleista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei bändiltä löydy kiinostavaa materiaalia, päinvastoin. Varsinkin livenä on hienoa panna merkille biisien taitavat sovitukset.

Billy Talentin konstailemattoman tasokkaista keikoista jää aina hyvä mieli, oli se sitten Provinssirock 2008 päälavalla tai Helsingin jäähallissa. Vielä tekisi mieli nähdä heidät Tavastialla, mutta silloin liput maksaisivat jo paljon enemmän.

Edit this setlist | More Billy Talent setlists

Makeaa mahan täydeltä: Depeche Mode Hartwall Areenalla 2.2.2010

Vaikka monikin suosittu bändi on veivannut musiikkiaan useiden vuosikymmenten ajan, kovinkaan monen ei voi sanoa tuottaneen tasaisen varmasti laadukasta musiikkia ilman suurempia floppeja. Depeche Mode ei ole missään vaiheessa luonut nahkaansa kokonaan uusiksi, mutta on sen sijaan onnistunut kehittymään rauhallisesti onnistuen aina kuulostamaan mukavasti tuoreelta.

Tämä hioutunut ammattitaito ja laadukkaan materiaalin laaja valikoima näkyi ja kuului DM:n keikalla. Hienosti progressiona rakennettu setti alkoi sopivasti uudemmilla kappaleilla, välissä herkisteltiin Martin Goren vain piano taustallaan upeasti esittämillä balladeilla, ja loppua kohti aina encoreen asti yleisöä kiihdytettiin isoimmilla vauhdikkailla hiteillä. Yksittäisistä kappaleista jäi mieleen komea Wrong uudelta levyltä, vaikuttava In Your Room,  Martin Goren esittämät hienot Home ja Dressed in Black, sekä tietysti isoimmat crowdpleaserit Enjoy the Silence ja Personal Jesus. Showssa Dave Gahanin hassu tanssahtelu ja bändin nörttimäisyys vakuuttavat paatuneenkin keikkaluudan kundien aitoudesta. Lisäksi erityisesti kitaranrämpyttäjää lämmitti taas panna merkille miten keskeinen rooli Martin Goren puoliakustisesta Gretchistä poimimilla maukkailla kitarariffeillä on.

Kaiken kaikkiaan erittäin tyydyttävä ilta bändin seurassa, jota tuli jo Speak & Spell- aikoina 30v sitten ahkerasti kuunneltua. Jos jostain täytyy niuhottaa.. Taustavideot olivat vähän tylsän puoleisia. Tavoite oli varmaan minimalismi, mutta nyt niistä jäi vähän simppeli vaikutelma. Insight ei mielestäni toiminut näin yksinkertaisena versiona kovin hyvin, sävellyksen ja sanojen yksitoikkoisuus tuli liikaa esiin.

Vaikka DM ei olekaan levyllä tai lavalla niitä eniten riskejä ottavia bändejä, ei tekemisestä jää myöskään minkäänlaista laskelmoinnin makua. Kundit vain ovat onnistuneet säilyttämään asenteensa ja särmänsä biisien tekemisessä ja esittämisessä kohdallaan jo 30 vuotta.