Äijärockia parhaimmillaan: Airbourne Nosturilla 17.3.2010

Sanonpa kiusallaankin heti alussa: Airbourne:sta tulee vahvasti mieleen AC/DC yli 30 vuotta sitten. Ja tämä on sitten pelkästään suuri kohteliaisuus, koska AC/DC on ollut suosikkibändejäni kouluajoista lähtien, ja vielä 80-luvulla hyllyssä oli kaikki heidän levynsä. Airbourne kantaa Aussien pubirock- perinteen lippua todella kunnialla ja asiaan kuuluvalla räyhäkkäällä asenteella.

Heti keikan alussa tuli selväksi millaisen bändin kanssa ollaan tekemisissä. Ilman sen kummempaa dramatiikkaa setin aloittanut Raise the Flag piiskasi turvoksiin asti pakkautuneen Nosturin yleisön heti moshaamaan, eikä laulaja/kitaristi Joel O'Keeffe:n tarvinnut heittää paitaa pois, kun sitä ei alunperinkään ollut päällä. Hiki lensi alusta lähtien niin lavalla kuin yleisössä, ja äijät hyödynsivät ahkeraan lavalle tuotuja tuoppeja, tölkkejä ja punkkupulloja. Australialainen tapa avata bissetölkki on näköjään aika suoraviivainen: hakkaa sitä otsikkoon niin kauan, että se aukeaa, ota huikka ja heitä loput yleisöön. Ja sama uusiksi..

Slovareita ei settiin kuulunut, kun niitä ei bändin valikoimassa olekaan. Vaikka kaikki biisit ovat selkeän suoraviivaista rockia, ne eivät ole mitään simppeliä sahaamista, vaan kunnon sävellyksiä, ja vielä tiukasti soitettuna. Vähän yli tunnin kestäneeseen settiin oli pakattu hyvä valikoima namuja bändin kahdelta levyltä, ja monen kohdalla Joel heitti asiaankuuluvat herjat: Punkkuhuikat Cheap Wine & Cheaper Women aluksi, timantinkuva- käsimerkki Diamond in the Rough aikana jne. Biisien sanoista ei kaksimielisyyksiä ja äijäasennetta puutukaan.. Kunnon rock-kukkona O'Keeffe kävi jopa yleisössä vaeltamassa, temppu jota ei takuulla näe isojen nimien keikoilla. Yleisöäkään ei toisaalta oltu eristetty lavasta aidalla,  ja paikalla olleet kaksi turvamiestä näyttivät lähinnä haluavan pysyä poissa tieltä. Hyvä niin..

Vaikka keikka kesti vain vartin yli tunnin, kukaan ei varmasti lähtenyt kotiin tyytymättömänä. Keikka oli harvinaisen täysipainoinen rock- kokemus, puhdasta selkärangasta lähtevää hauskanpitoa. Seuraavan päivänä oli ihan pakko kuunnella töihin mennessä taas Airbournea, eikä varmasti jää viimeiseksi kerraksi.

Kun bändi muistuttaa jotain kuuluisaa bändiä näin paljon, on iso riski että yleisö lokeroi sen vain yhdeksi kopio/tribuutti/wannabe- aktiksi. Airbournen ei kuitenkaan tarvitse periä kenenkään manttelia, heistä voi hyvinkin tulla iso nimi ihan omilla avuillaan.

Metallia ilman turhia kaiverruksia: Lamb of God Kulttuuritalolla 8.3.2010

Lamb of God kuuluu niihin bändeihin, jotka eivät turhia koreile vaan antavat musiikin puhua puolestaan. Niinpä maanantai-iltana täyteen myyty Kulttuuritalo sai tuhdin annoksen armotonta metalcore- jyrinää vain kevyillä koristeluilla. Lavarakenteet ja valoshow olivat selkeän asialliset ja toimivat, balladeja ei esitetty lyhyttä kitaraherkistelyä lukuun ottamatta, eikä Randy Blythe tapansa mukaan missään vaiheessa laulanut muuten kuin karkealla kurkkuäänellä. Bändi ei myöskään lypsänyt tavanomaisia encoreja yleisöltä, vaikka parin kappaleen välissä he pitivätkin yllättävän pitkät tauot. 

Bändi keskittyi täysin ydinosaamiseensa, harvinaisen täsmälliseen ja jyhkeään musiikkiinsa. Soittajana on pakko ihailla kaverien ammattitaitoa, vastaavanlaista tarkkuutta bändien soitossa kuulee harvoin. Lisäksi kappaleet ovat myös hyviä sävellyksiä, ja omasta mielestäni bändiä on turhaan syytetty biisien samankaltaisuudesta. Bändin soundit toimivat myös ihailtavan hienosti. Usein metallibändien keikat kärsivät soundin puuroutumisesta, ja niin kävi nytkin lämmittelijöiden kanssa, mutta tällä kertaa varsinkin Mark Mortonin itse suunnitteleman osittain akustisen Jacksonin rouheat soundit pääsivät hienosti esille. Samaa kitaraa Morton käyttää muuten myös toisessa bändissään, joka soittaa Country&Westerniä..  

Settikin oli sopivasti koottu, tosin Wrath levyn ensimmäinen kappale aloituksena oli oudon softin tuntuinen, samoin kuin levyllä. Ensimmäisen kappaleen jälkeen tykitys kiihtyikin sitten mukavasti, ja viimeistään Walk with Me in Hell kohdalla loputkin takapuolet nousivat penkistä. Redneck ja Black Label viimeistelivät hienon illan, ja yllätysvieraana lavalla kävi vielä Alexi Laiho, joka on koko Children of Bodomin tavoin hyvät ystävät Lamb of Godin kanssa yhteisen kiertueen ansiosta. 

Kulttuuritalo ei ensin tuntunut ihanteelliselta paikalta metallille, mutta osoittautui että sillä on omat etunsa. Istumapaikkojen ja seisontakatsomon välissä pääsee vapaasti liikkumaan, minkä ansiosta lähes täyteen pakatulle lattialle muodostui ajoittain melkoinen moshpit.. Varsinkin lopussa tuntui siltä, että ainakin puolet yleisöstä oli pitissä, ja tunnelma oli kunnolla hien ja testosteronin kyllästämä, kuten kunnon metallikeikalla pitääkin.

Edit this setlist | More Lamb of God setlists