On tietysti sanomattakin selvää, että Bonamassan soittotekniikka on aivan ilmiömäinen. Salamannopeissakin juoksutuksissa jokainen sävel irtoaa selkeästi ja täsmällisesti, eivätkä vaikeimmatkaan kuviot tunnu minkäänlaiselta puserrukselta. Mutta parasta hänen soitossaan ei ole huikea tekniikka, vaan se miten kekseliäästi ja monipuolisesti hän käyttää soitintaan. Plektra sujahtaa usein piiloon sormien taakse, ja soitto jatkuu sormilla tai pelkällä peukalolla, ja kohta taas palataan plektraan. Slideputki ilmestyy hetkeksi vasempaan käteen ja katoaa taas. Akustisen kitaran kieliä ja kantta käytetään rytmisoittimena Petteri Sariolan tapaan. Bonamassa onnistuu useimmiten välttämään kitaravirtuoosien helmasynnin, eli soiton lipsahtamisen akrobatian puolelle. Välillä mennään lähellä tätä rajaa, mutta onneksi hänen soitossaan riittää herkkyyttä jopa yksittäisistä sävelistä nauttimiseen.
Joe Bonamassa tuo vahvasti mieleen toisen kitaran ihmelapsen, Kenny Wayne Shepherd:in. Kaverit ovat lähes täsmälleen saman ikäiset, molemmat olivat kitarataitureita jo 7-vuotiaina, ja molemmat esiintyivät 12-13-vuotiaina bluesin kovien nimien kanssa. Molemmat ovat myös venyttäneet bluesinsa rajoja paikoitellen jopa niin pitkälle varsinkin rockin suuntaan, että ajoittain heidän musiikkiaan on vaikea kuvailla bluesiksi. Bonamassa on näistä kahdesta pysynyt kuitenkin lähempänä bluesia, ja palaa siihen musiikissaan useammin kuin Shepherd. Vaikea sanoa, kumpi miellyttää enemmän, niin lähellä toisiaan kaverit ovat.
Ihmelapsen asema ja maine ovat potentiaalisesti melkoinen kirous taiteilijan saavuttaessa aikuisen iän. Joe Bonamassa:n lahjakkuus ei onneksi rajoitu vain tekniseen virtuositeettiin, vaan hänellä on lisäksi musiikillista näkemystä. Omaperäisyyttäkin hänellä on, jopa enemmän kuin Shepherdilla, mutta taitava tuottaja ja/tai säveltäjä tukenaan hän voisi saada aikaan myös harrastajapiirejä laajemman suosion.
