Provinssirock 2010: sunnuntai 20.6.2010

Hyvin nukutun yön jälkeen oli aika suunnistaa pirteänä heti aamusta 15:00 katsomaan mitä kivaa Provinssin sunnuntailla oli tarjolla. Sunnuntai tuntui etukäteen vielä antoisammalta kuin lauantai, ja sääennustekin oli mukavammasta päästä festariskaalaa.

Ensimmäisenä listalla oli yksi Suomirockin peruspilareista, Ismo Alanko Teho-osastonsa kanssa. Menee taas muisteluksi, mutta aikoinaan Hassisen koneen keikka Kaivarin ilmaiskonserteissa kolahti aika lujasti. Myöhemmin taas Sielun Veljien keikat olivat tajuntaa laajentavan shamanistisia kokemuksia. Vuosien varrella olenkin mielelläni käyttänyt jokaisen eteentulevan tilaisuuden käydä tsekkaamassa Alankon nykystatus.

Eipä tälläkään kertaa tarvinnut pettyä. 80-luvun vihaisuus on pehmentynyt ajan myötä, mutta vuodet ovat kristalloineet Alankon lahjakkuuden ylittämättömäksi paketiksi. Esityksessä ei ole jäähdyttelyn tuntua, ellei vanhojen klassikoiden, kuten Levottomat Jalat ja Taiteilija-elämää, soittamista voi sellaiseksi laskea. Sielun Veljien aikojen maaninen esiintyminen ei nykyiseen linjaan oikein sopisikaan, mutta keikka vedetään silti täydellä antaumuksella. Teho-osasto on lisäksi nautittavan ammattitaitoinen ja tyylitajuinen bändi, koostuuhan se pelkästään kovan luokan nimistä; Säätiö- yhtyeen kitaristi Timo Kämäräinen ja basisti Jape Karjalainen, sekä Zarkus Poussa ja Teho Majamäki lyömäsoittimissa. Tämän soittajan ja Alanko-diggarin sunnuntai alkoi oikein hyvin..

Ennen Stam1naa ehti käydä tsekkaamassa Irina X-Stagella. Näiden tämän hetken naisartistien kärjen vertaaminen toisiinsa samoilla festareilla ja vielä samalla lavalla oli kieltämättä mielenkiintoista. Siinä missä Chisu on selvä pop-kuningatar ja diiva, Irina on enemmänkin iloinen naapurin tyttö, jolla on upea ääni. Diivan elkeet puuttuvat kokonaan, hän tuntui jopa olevan täpinässä valtavan X-Stagen yleisön edessä. Irinan musiikki on rockahtavaa voimapoppia, ja musiikista ja sanoituksista mieleen tulee jossain määrin Anssi Kela. Ja samoin kuin Anssi Kela, myös Irina jättää minut hieman viileäksi. Molemmissa minua ehkä häiritsee se arkisuus, joka ilmeisesti toisaalta aika monia viehättää.

Seuraavaksi siis Stam1na päälavalla. Suomenkielinen metallibändi on aina virkistävä poikkeus, ja Stam1na on toisen karjalaisen kaverinsa Mokoman kanssa lisäksi kovan tason bändi, kielestä riippumatta. Stam1na on saanut yli 10 vuoden olemassa olonsa aikana saanut rakennettua melkoisen fanikannan Suomessa, ja tämä näkyi ja kuului Törnävälläkin. Keikan fiilis oli runsaan ja innokkaan fanijoukon avustamana alusta asti korkealla, ja Stam1na:n kundit löivät löylyä lisää läpänheitollaan ja tempauksillaan, joihin kuului mm Kaarlo Viikatteen tuominen spiikkeriksi, ja viuhahtajan ilmestyminen lavalle.

Stam1na:n musiikkia ei kuitenkaan ainakaan toistaiseksi ole kovin pahasti kolahtanut, vaikka sitä kuunteleekin ihan mielellään. Jotenkin monet biisien koukut tuntuvat vähän väkinäisiltä, vaikka biisit hienoja ovatkin. Kaverit ovat soittajina kyllä erittäin taitavia ja tyylitajuisia, ja molempien kitaristien seitsemänkielisen kitaran hallitseminen herättää aina ihailua. Se toinen suomenkielinen metallibändi Karjalasta putoaa ehkä sittenkin vielä paremmin.

Ennen Bullet for My Valentine:a ehti taas käydä kuuntelemassa Viikatetta. Repe Helismaa-rautalanka- metalli on varmasti yhden bändin genre, ja kaverit soittavat musiikkinsa täydellisellä tyylitajulla. Bändi sopi yllättävän hyvin isolle X-Stagelle, ja vaikka yleisömäärä varmasti kärsikin jossain määrin BfMV:n keikasta päälavalla, Kaarlo ja kundit taikoivat paikalle kunnon meiningin. Viikate kulkee aika lähellä sitä rajaa, jossa karu suomalaisuus olisi jo kornia, mutta Kaarlon nokkela suomen kielen käyttö vie homman juuri sopivasti mustan huumorin puolelle. Ja onhan se rautalankatyylinen kitarointi aina komeaa.

Bullet for My Valentinea kuuntelemaan oli pakkautunut taas päälavan täydeltä yleisöä, joka sinnikkäästi odotti lähes tunnin myöhässä aloittanutta bändiä. Ylipitkistä soundcheckeistä huolimatta soundi oli pahasti puuroa keikan alussa, mutta tämä ei faneja haitannut. Bändin metalcore on yllättävänkin listakelpoista kamaa, välillä se on lähes enemmän raskasta rockia kuin metallia. No, kyllähän BfMV on selkeästi metallibändi, ja tuo listakelpoisuus tarkoittaa lähinnä mieleen jääviä biisejä. Tämän tyyppinen metalcore ei ole aivan oman makuni sweet spotissa, mutta bändi ansaitsee kyllä lisäkuuntelun.

Ja sitten jotain aivan muuta.. Takaisin X-Stagelle, jonka Jenni Vartiainen oli vetänyt ääriään myöten täyteen. Ja mikä ettei, Jenni on aivan Chisun veroinen pop- tähti. Silti jopa hän näytti lähtevän käyntiin hieman hitaasti, vasta puolen tunnin jälkeen soitettu Eikö Kukaan Voi Meitä Pelastaa sai homman kunnolla liikkeelle. Silloin Vartiainen ravisti alun hieman opetellun oloiset maneerit ja päästi itsensä esiin rennosti. Mustaa Kahvia, Ihmisten Edessä ja Nettiin saivat Vartiaisen, yleisön ja bändin kunnon fiiliksiin. Chisuun verrattuna Vartiaisen karisma ja musiikki ovat hieman erilaisia. Chisulla on enemmän karheutta molemmissa, siinä missä Vartiaisella on enemmän hiottua tyyliä. Chisu vetää kuitenkin vielä hieman pidemmän korren musiikkinsa omaperäisyyden takia, mutta Vartiainen ohittaa tyylissä. Hyvä että meillä on molemmat.

Koko festarin lopuksi koko 20.000+ päinen yleisö tungeksi päälavalle odottamaan Rammsteinin höyryjyrän käynnistystä. Ja Rammsteinin tapaan he myös saivat mitä odottivat. Vaikka olin nähnyt heidät viimeksi muutama kuukausi sitten, ja show koostuu lähes samoista suurieleisistä elementeistä, veti teutonien armoton poljento taas mukaansa. Teollinen saksankielinen metalli valtavine tehdasaiheisine lavasteineen, yltiöpäisine pyrotemppuinen, jättipeniksineen ja kumiveneajeluineen yleisön kannattelemana uppoavat kuin häkä. Voi olla, että musiikillisesti Rammstein ei ole kehittynyt moneen vuoteen, mutta totaalinen show ei ainakaan heikkene. 

Täytyy todeta, että la/su keikka Provinssiin kannatti taas. Kattaus oli sopivan monipuolinen, ja yli 30 vuotta toiminut koneisto toimii oikein hyvin. Viime vuosien paras Provinssirock oli 2008, mutta tämän kertainen ei siitä kovin paljon jäänyt.

Provinssirock lauantaina 19.6.2010

Taas on se aika vuodesta.. Kuudet festarit ja pari irtokeikkaa ovat jonossa tämän kesän aikana, ja ensimmäiseksi käydään perinteisesti Provinssin kimppuun. Festarin perjantai jäi valitettavasti väliin ja samalla pari mielenkiintoista esiintyjää, etenkin Paloma Faith ja Jello Biafra. Mew:n isolla lavalla olisi mieluusti myös tsekannut. Mutta eipä mitään, onhan viikonlopussa kolme päivää.. 

Lauantain urakka alkoi UK- punkbändillä Gallows. Bändi oli melkoisen positiivinen yllätys, he onnistuivat tekemään metalliin suuntautuvasta punkistaan mielenkiintoisempaa kuin keskiverto punk- örinä. Punk-asennetta oli jäänyt kuitenkin koti- ja puutarhakäyttöön ihan riittävästi.

 

Suomeen on lähes yllättäen päässyt kertymään kaarti vakuuttavia ja kunnianhimoisia laulajattaria. Provinssin kävijöiden iloksi järjestäjät olivat onnistuneet haalimaan paikalle Suomen naisesiintyjiä siitä mielenkiintoisemmasta päästä; PMMP, Chisu, Irina, Jenni Vartiainen ja Manna.

Eilisen Chisun erinomaisen keikan jälkeen on mielenkiintoista päästä vertaamaan häntä etenkin Jenni Vartiaiseen. Omassa makuuni Chisu osuu näistä esiintyjistä parhaiten, hänessä on sopivan karheaa särmää ja karismaa niin esiintymisessä kuin musiikissa, ja musiikki on omaleimaisempaa kuin esimerkiksi Anna Puulla. Eilinen X-Stagen keikka myös näytti, että hänellä on rahkeita valloittaa suurikin halli. Esiintymisessä oli tähden karismaa ja diivamaisuutta, ja Chisun itse kirjoittamat kappaleet ammattitaitoisen bändin esittämänä täyttivät jättiteltan reunojaan myöten. Vielä lisää kokemusta suurten yleisöjen palvonnan kohteena olemisesssa, niin Chisun ote yleisöstään pysyy helposti koko keikan.

Teltta täyttyi varsinkin keikan lopulla osittain senkin takia, että Esteri päätti näyttää takapuolensa juuri hankalaan aikaan.. Kuuden aikoihin alkoi myöhään yöhön jatkunut sade, joka teki festarialueesta klassisen mutapellon. Tarpeetonta sanoa, mutta kaljateltoissa oli melkoisen tiivis tunnelma..

Sonata Arctica:n keikka kärsi melkoisen paljon rankkasateesta, mutta silti päälavan eteen oli kerääntynyt sankka fanien joukko, ja bändi veti keikan ammattitaidolla täysillä loppuun asti. Melodinen metalli ja rankkasade oli oikeastaan yllättävän mukava yhdistelmä, ja fanien fiilis pysyi korkeammalla kuin olisi odottanut.

Suurin pettymys minulle ja varmasti monelle muullekin oli Wolfmother:in jääminen pois Provinssista. Minkäs toisaalta teet, kun lääkäri kieltää esiintymisen ja koko kiertue peruutetaan. Tilalle otettu Atreyu ei valitettavasti oikein onnistunut täyttämään tätä aukkoa. Bändin metalcore toimi kohtuullisen hyvin jonkin aikaa, mutta omaperäisyyttä olisi tarvittu enemmän. Yleisön herpaantunut mielenkiinto taisi myös heijastua bändiin, jonka esityksessä oli loppua kohti havaittavissa tsempin notkahtamista.

Disco Ensemble on on nykyään eräs Suomi-rockin(/popin?) kantavia voimia, ja varmimpia festariakteja. Rockahtava voimapop upposi yleisöön taas eilen illalla sateesta ja kylmästä huolimatta, ja Saarilavan "katsomo" oli aivan täynnä bailaajia. Ensi kerralla heidät täytyy varmasti sijoittaa takaisin X-Stagelle.. Vaikka bändin musiikki jättääkin minut vähän kädenlämpöiseksi, se toimii hienosti keikalla. 

Cypress Hill jäi tällä narkkarilla illan viimeiseksi. Vaikka musta musiikki minulla yleensä osuu ja upottaa, rap onnistuu innostamaan vain rajallisesti. Cypress Hill on ehdottomasti siitä parhaasta päästä, mutta silti sijoitus olosuhteiden takia rankan päivän iltaan ulkolavalle verotti innostusta pahasti. 

Crystal Castles olisi epäilemättä ollut tsekkaamisen arvoinen, ehkä jo ensi kerralla..

Huomenna onkin sitten monta mielenkiintoista aktia, niistä enemmän jatkossa..

25000 hengen bailut: Green Day Kyläsaaressa 8.6.2010

80-luvun alun teinivuosina tuli yhdessä vaiheessa hurahdettua punkin uuteen aaltoon. Se oli silloin se oikea yhdistelmä "Me tehdään omaa musiikkia"- asennetta, musiikillista kunnianhimoa, rehtiä sanomaa ja hauskanpitoa. Siksi Green Day on kolahtanut alusta asti. Bändissä ovat tiivistyneet punkin ja uuden aallon parhaat puolet heti ensimmäisestä levystä alkaen. Odotukset olivatkin kovat, kun bändi palasi Stadiin 15 vuoden tauon jälkeen. Siitä huolimatta bändi onnistui jopa yllättämään.

Paljon on muuttunut 15 vuodessa. Bändistä on kehittynyt aito stadionluokan esiintyjä ja aikaisempaa huomattavasti enemmän viihdyttäjä. Samalla musiikki on laventunut tiukoista punk-juoksuista lähemmäs mainstream- rockia balladeineen ja hauskan ja hölmön rajalla keikkuvine mariachi- jne kokeiluineen..

Kyläsaaren keikka olikin ennen kaikkea erinomaista viihdettä. Bändi ja varsinkin keulakuva Billie Joe Armstrong urakoivat tauotta suuren yleisönsä hauskuuttamiseksi. Yli kaksituntinen keikka oli täynnä vitsejä, temppuja ja efektejä. Välillä bändi veivasi yleisön riemuksi rockin klassikoita medleynä, välillä soitettiin soulklassikoita humpan tahtiin pellepukuihin pukeutuneina. Yleisöstä otettiin pari kertaa laulajaksi faneja ja jopa pikkulapsi. Vaikka nämäkin temput saattoivat olla ennakkoon järjestettyjä, yleisöön ne upposivat täysillä. Kaiken kuorrutti Billie Joe Armstrongin hellittämättömät "kädet ilmaan!"- yllytykset ja yltäkylläiset ilotulitukset. Paras varmistus yleisön viihtymiselle oli varmasti se, että kundeilla näytti itsellään olevan todella hauskaa.

Vaikka musiikki oli vähällä jäädä taka-alalle showssa, saatiin onneksi pitkässä setissä kuulla hyvä valikoima makupaloja aina Kerplunk- levyltä lähtien. Itselleni upposivat parhaiten vanhemman pään biisit, mutta toki uudemmatkin ovat parhaimmillaan komeita. Ja sävellysten teko on kundeilta aina sujunut hienosti ehkä ensimmäistä levyä lukuunottamatta. Biisit ovat loistavaa, mukana hoilattavaa bailumusiikkia, ja itse asiassa todella hauskoja itsekin soiteltaviksi. Lähes kahden ja puolen tunnin setin aikana tuntui bändiltä soittoon keskittyminen paikoitellen lipsahtamaan, mutta ei niin vakavasti että bändin rockjuna olisi edes yskinyt. Lopuksi saatiin tottakai isoimpia hittejä jopa kahden encoren verran.

Vaikka keikkoja tulee luututtua kohtuullisen usein, en muista että useinkaan varsinkaan massakeikka ulkotiloissa olisi ollut yhtä hauskaa viihdettä. Rahalle sai todella reippaasti vastinetta, ja paikalta poistuttiin jatkoille valmiiksi juhlamielellä. Aamulla työmatkalla oli sitten ihan pakko kuunnella Dookie lähes kokonaan ja jatkaa hyvän tuulen imemistä Green Day:n musiikista.