Giacomo Puccini: Il Trittico Kansallisoopperassa 23.5.2011

Puccinin oopperatuotanto on lähes kokonaisuudessaan jokaisen oopperatalon peruskauraa. Kansallisoopperan ohjelmassa on sisältänyt ansiokkaat tuotannot Toscasta, La Bohéme:sta, Madama Butterfly:stä, Turandosta, Manon Lescausta ja Lännen Tytöstä. Sen sijaan Triptyyki- nimellä kulkeva kolmen yksinäytöksisen oopperan kokonaisuus on sensijaan saanut huomattavasti vähemmän huomiota. 

Triptyykin harvinaisuus on oikeastaan aika yllättävää. Kolmen tunnin pituista italialaisen oopperan vetoa on itse asiassa varsin viihdyttävä kokonaisuus, varsinkin kun jokaisella osalla on selkeästi oma luonne. Suor Angelico on harras uskontosävytteinen draama puhtaasti naisäänillä, Il Tabarro klassinen kolmiotragedia, ja Gianni Schicco hervoton komedia. Vaikka esitykset taukoineen kestävätkin lähes neljä tuntia, ei kokonaisuus ole rankka kuin Wagnerin tai Verdin oopperat. Säveltäessään Puccini tuntuu olleen hyvässä vedossa. Sävellykset ovat tasapainoisia ja Puccinimaisen viihdyttäviä. Hän on upeiden italialaisen oopperan aarioiden mestari ja näyttöjä taidoista saadaan useita. 

Produktiot heijastivat hienosti osien erilaisia luonteita. Erityisesti Gianni Schicci oli vedetty sopivan överiksi ja tulos oli moderni opera buffa. Samoin Il Tabarron musiikissakin kuuluva pariisilaismiljöö oli tuotu lähes elokuvamaisesti lavalle. Laulajista mieleen jäi erityisesti sisar Angelican esittäjä Olga Romanko, jonka eläytyminen rooliinsa oli harvinaisen täydellinen, ja näytti ulottuvan myös loppukumarruksiin asti. Heikkoa lenkkiä ei tosin minkään osan esiintyjäkaartissa ollut. Mikko Franckin johtama orkesteri teki myös taattua työtä, kuten aina.

Rush, Hartwall Areena 4.5.2011

Kolmen miehen bändi, vaatimaton lavarakennelma, ja tavanomaisen tasokas valoshow. Näilläkin saa Hartwall Areenan kokoisen hallin täyteen ja 15000 hengen yleisön haltioihinsa, kun bändi on legendaarinen Rush. Molempien 1,5 tunnin settien alussa esitetyt hieman hölmöt videonpätkät tuntuivat jopa olevan väärässä paikassa ja tarpeettomia, koska Rushin upea musiikki ja virtuoosimainen soitto olisi täysin riittänyt saamaan soittajapainotteisen yleisön innostumaan.

Keikan kohokohdat olivatkin juuri klassiset, konvoluuttiset, pitkät Rush- kappaleet. Yllättäen myös uudemmat syntsalla vahvistetut popahtavat kappaleet istuivat hyvin ensimmäiseen settiin. Toisessa setissä olivat sitten varsinaisen klassikot, kuten Tom Sawyer ja 2112 osat. 

Vaikka olin jossain määrin varautunut lähtiessäni Rushin keikalle, bändin upea proge-rock veti vastustamattomasti mukaansa. Edes varautuneisuuteni aiheuttaja, Geddy Leen kiekuva tenorilaulu, ei häirinnyt lainkaan niin pahasti kuin aikaisemmin. Vuosien kuluminen ei kuulunut bändin soitossa, vaan kaikki kolme tuntuivat olevan kovassa vedossa. Miksaaja kylläkin tuntui unohtaneen loudnessin päälle ensimmäisessä setissä, ja bassojen jyminä lähes pilasi musiikkinautinnon keikan alkupuolella, kunnes tilannetta saatiin korjattua.

Vannoutuneet Rush- fanit saivat keikalla mahan täydeltä makiaa. Meistä vähemmän vannoutuneistakin tuli enemmän käännynnäisiä. Ei mikään ihme, että Rush on Kanadan tärkeimpiä vientiartikkeleita. 

The Wall, Hartwall Areena 28.4.2011

The Wall on monella tavalla aika omituinen otus. Samassa paketissa saa spektaakkelimaista performanssiteatteria ja virtuoosimaista rock-konserttia, mahtipontista patetiaa ja äärettömän hienovaraista herkkyyttä, sekä banaaliutta hipovaa yhteiskunnallista angstia ja raastavan henkilökohtaista tilitystä. Todennäköisesti juuri tästä elementtien kirjosta johtuu The Wall:in kolossaalinen merkitys ei ainoastaan vannoutuneiden Pink Floyd- fanien joukossa, vaan paljon laajemminkin. Jokainen tuntuu löytävän kokonaisuudesta jotain, joka koskettaa syvältä.

Itsellenikin The Wall on niitä harvoja levyjä, joita edelleenkin tulee todella kuunneltua, alusta loppuun, ilman muita häiriöitä. Pink Floyd on The Wallissa parhaimmillaan: musiikilliset elementit ovat lopulta hämmästyttävän yksinkertaisia, mutta ne ovat niin suurella musiikillisella lahjakkuudella valittu ja esitetty, että lopputulos on eräs vaikuttavimmista, kauneimmista ja liikuttavimmista teoksista rock- musiikissa.

Vaikka Pink Floydin toinen taiteellinen nero David Gilmour luonnollisesti puuttuikin eilisestä esityksestä, Roger Waters on osannut kantaa esityksen hienosti nykypäivään ilmankin häntä, onhan the Wall suurimmaksi osaksi hänen käsialaansa. Gilmourin tonttia paikannut kitaristi Snowy White hoiti hommansa myös tyylikkäästi, vaikka Dave Kilminster pääsikin heittämään soolon Comfortably Numb:ssa, hänkin  hyvällä tyylillä. Saunditkin olivat molemmilla hyvin lähellä Gilmouria, joten omintakeisuus oli mitä ilmeisimmin tarkoituksella riisuttu minimiin. Bändin suorituksesta ei muutenkaan voi juuri kritisoitavaa löytää, tosin he jäivät lähes poikkeuksetta taustalle, jopa muurin taakse, Watersin häärätessä maestrona.

Itse esitys on tuotu tyylikkäästi nykymaailmaan, 30 vuotta alkuperäisen produktion jälkeen. Nykyisten konfliktien tragediat nivoutuvat yhteen toisen maailmansodan kanssa. Nykytekniikka ja produktion nykybudjetti ovat sallineet Watersin visioiden toteuttamisen vielä tehokkaammin kuin ennen, esimerkiksi lavalle rakentuva valtavaa seinää käytetään tehokkaasti ja vaikuttavasti videoprojektoinnin avulla. Show on kuitenkin tuttua The Wall:ia. Uudet elementit on tuotu mukaan siten ettei esitys tunnu vieraalta, mutta ei ole myöskään pelkkää vanhan tekohengitystä ja rahastusta.

The Wall 2011 oli lopulta juuri niin vaikuttava kuin ennakolta toivoikin, eikä lainkaan sellaista pakastimen herkkujen lämmittämistä kuin oli pelännyt. Onneksi The Wall on aina ollut kännykkäänikin ladattu, koska kotimatkalla oli vielä ihan pakko kuunnella valikoituja paloja..