Itsellenikin The Wall on niitä harvoja levyjä, joita edelleenkin tulee todella kuunneltua, alusta loppuun, ilman muita häiriöitä. Pink Floyd on The Wallissa parhaimmillaan: musiikilliset elementit ovat lopulta hämmästyttävän yksinkertaisia, mutta ne ovat niin suurella musiikillisella lahjakkuudella valittu ja esitetty, että lopputulos on eräs vaikuttavimmista, kauneimmista ja liikuttavimmista teoksista rock- musiikissa.
Vaikka Pink Floydin toinen taiteellinen nero David Gilmour luonnollisesti puuttuikin eilisestä esityksestä, Roger Waters on osannut kantaa esityksen hienosti nykypäivään ilmankin häntä, onhan the Wall suurimmaksi osaksi hänen käsialaansa. Gilmourin tonttia paikannut kitaristi Snowy White hoiti hommansa myös tyylikkäästi, vaikka Dave Kilminster pääsikin heittämään soolon Comfortably Numb:ssa, hänkin hyvällä tyylillä. Saunditkin olivat molemmilla hyvin lähellä Gilmouria, joten omintakeisuus oli mitä ilmeisimmin tarkoituksella riisuttu minimiin. Bändin suorituksesta ei muutenkaan voi juuri kritisoitavaa löytää, tosin he jäivät lähes poikkeuksetta taustalle, jopa muurin taakse, Watersin häärätessä maestrona.
Itse esitys on tuotu tyylikkäästi nykymaailmaan, 30 vuotta alkuperäisen produktion jälkeen. Nykyisten konfliktien tragediat nivoutuvat yhteen toisen maailmansodan kanssa. Nykytekniikka ja produktion nykybudjetti ovat sallineet Watersin visioiden toteuttamisen vielä tehokkaammin kuin ennen, esimerkiksi lavalle rakentuva valtavaa seinää käytetään tehokkaasti ja vaikuttavasti videoprojektoinnin avulla. Show on kuitenkin tuttua The Wall:ia. Uudet elementit on tuotu mukaan siten ettei esitys tunnu vieraalta, mutta ei ole myöskään pelkkää vanhan tekohengitystä ja rahastusta.
The Wall 2011 oli lopulta juuri niin vaikuttava kuin ennakolta toivoikin, eikä lainkaan sellaista pakastimen herkkujen lämmittämistä kuin oli pelännyt. Onneksi The Wall on aina ollut kännykkäänikin ladattu, koska kotimatkalla oli vielä ihan pakko kuunnella valikoituja paloja..
