Vastustamatonta neroutta: 22-pistepirkko Tavastialla 9.10.2010

Taiteessa silkan outouden ja kiehtovan omaperäisyyden välillä kulkee hyvin epämääräinen raja. Sen, kummalla puolella ollaan, määrää hyvin vaikeasti tunnistettava otus nimeltä taiteellinen lahjakkuus. 22-pistepirkko on voinut etenkin alkuaikoina tuntua pikaisella vilkaisulla enemmänkin juuri oudolta. Kömpelösti esiintyvien P-K:n ja Askon hassu koikkelehtiminen, nörttimäinen olemus ja nasaali laulu saattaisivat viedä harhaan, elleivät bändin musiikista pursuava lahjakkuus ja taituruus veisi heti alusta asti mukanaan.

Lauantain setti oli tottakai taattua 22-pistepirkkoa. Bändin soundi on helposti tunnistettava, P-K:n nasaalista äänestä alkaen. Elementtejä ja vaikutteita on monelta suunnalta, Neil Youngista countryyn ja tukevaan bluesiin ja folkiin. Itse asiassa P-K on melkoisen pätevä blues-kitaristi. Mutta nämä kaikki ovat vain aineksia keitossa, bändi tekee niistä täysin itsensä näköistä musiikkia. Yllättävintä lauantain keikalla oli musiikin viihdyttävyys, bändi sai jopa yleisönsä tanssimaan. Toinen mukava yllätys oli setin pari coveria, kuluneet mutta hienot kappaleet Wild Thing ja Ring of Fire, johin bändi onnistui tuomaan oman hienon tulkintansa.

30-vuotiskeikka olisi monelle bändille jo lähinnä vanhojen hittien lämmittelyä ja hehkuttelua. Näin ei ollut lauantaina 22-pistepirkon keikalla. Jos täyteen myyty Tavastia ei olisi selvästi osannut odottaa innokkaasti, olisi voinut kuvitella olevansa bändin 10-vuotiskeikalla. Bändin vastustamaton musiikillinen nerous on edelleen vahvasti tallella.

Rockia sydämestä: Danko Jones Tavastialla 7.10.2010

Kunnon rehellistä perusrokettirollia ei koskaan kyllästy kuuntelemaan. Varsinkin kun se tuntuu tulevan niin täysillä sydämestä kuin Danko Jonesin tapauksessa. Kojakin näköinen rääväsuu Jones on bändinsä kanssa veivannut suoraviivaista rokkiaan Suomenkin lavoilla jo moneen kertaan. Siksi fanikanta on jo sen verran suuri, että bändi sai Tavastiankin täyteen kahtena iltana. 

Perusrokki ei kylläkään Danko Jonesin tapauksessa tarkoita tylsää kolmen soinnun junnaamista. Jonesin kappaleissa kuuluu vuosien kokemus, ne onnistuvat pitämään yllä sekä mielenkiinnon että viban puntissa. Lisäksi Jones itse on luontainen rock-kukko niin soiton, puheiden että elkeidenkin suhteen. Trion kaksi muuta jäsentä jäävät väkisinkin enemmän taustalle, mutta onhan bändin nimikin toisaalta aika selkeä viesti.

On oikeastaan vaikea keksiä, miksi Danko Jones ei ole breikannut laajemmin. Pari jonkinasteista hittiä on Suomessakin ollut, kuten Code of the Road, mutta esim Green Day:n kaltaisesta suosiosta ollaan vielä kaukana. Ehkä syy on se, että vaikka Jonesin musiikki on erittäin viihdyttävää ja tasokasta, se ei varsinaisesti tarjoa kovinkaan paljon uutta. Lähes samanlaista menua tarjoilee moni muukin musiikin ammattilainen, nyt ja ennenkin.

Mutta väliäkö sillä, meillä Tavastialle kokoontuneilla rock- diggareilla oli kaiken kaikkiaan erittäin nautittava rock-ilta. Kuuntelua piti jatkaa vielä kämpilläkin..

Edit this setlist | More Danko Jones setlists

Aikamatka 30v taaksepäin: Ultravox Tavastialla 17.8.2010

Flow Festivalin jatkoksi sopi hyvin electronican alkuaikojen tähtien tsekkaaminen. Ultravoxin kundit aloittivat syntsan surinan jo 70-luvulla, ja suurin menestys tuli 80-luvun alussa. Vuonna 2009 alkuperäiset jäsenet kokosivat bändin uudestaan yli 20 vuoden tauon jälkeen. Epäilys tietysti heräsi, jaksavatko sedät vielä heilua, mutta olihan sitä taas vanhaa suosikkia mentävä katsomaan, kun lukioaikana ei onnistunut. 

Tavastia oli pakattu yllättävän täyteen, kun Midge Ure ja kaverit kiipesivät lauteiile. Ja alku tuntui todella siltä, että he joutuivat kiipeämään. Keikka alkoi komealla New Europeans:lla, mutta yllättävän varovaisesti esitettynä. Ehkä kavereiden 60v ikä näkyi juuri siinä, että koneen käynnistäminen kesti muutaman biisin ajan. Vastaanottavaisen yleisön avustamana bändi sai sitten fiiliksen kohdalleen, ja varsinkin Ure ja keyboard/viulu- taituri Billy Currie innostuivat silminnähtävästi. Loppujen lopuksi bändi soitti lähes kahden tunnin setin, joka huipentui suurimpiin hitteihin All Stood Still, Vienna ja Dancing with Tears in My Eyes. 

Vaikka bändi suoriutui keikasta mallikkaasti, kokonaisvaikutelmaksi jäi silti enemmän kuriositeetti kuin hieno musiikki- revival. Liian pitkä tauko keikkailussa ja ennen kaikkea uuden musiikin teossa näkyi pahasti keikalla, josta tuoreus jäi harmillisen pahasti vajaaksi. Silti, bändi oli onneksi todella kaukana Whitney Houston- tyylisestä exploitaatiosta, ja tarjosi vanhoille faneilleen mukavan muisteluillan.

Flow Festival 2010

Flow- viikonloppu olisi voinut alkaa paremminkin.. Liian moni muukin oli päättänyt tulla paikalle perjantaina seitsemään menessä, ja pelkkään rannekkeenvaihtoon piti jonottaa yli tunti, ja sen jälkeen vielä uudetaan turvatarkastukseen.. No, kunhan organisaattorit osaavat ottaa huomioon suuret yleisömäärät, tällaiset kömmähdykset toivottavasti katoavat. Ruokatarjonta oli sentään ilahduttavan hyvä ja monipuolinen, vaikka olikin lähes kokonaan kioskeista tarjoiltu. Ja sitten musiikkitarjonnan kimppuun.

Takapihan Awesome Tapes from Africa oli hauska makupalatarjotin afrikkalaista musiikkia, joka tuntuu olevan jonkinlaisessa nousussa Suomessakin. Seuraavaksi päälavalla esiintynyt Air tuntui sen sijaan lievästi innottomalta. Ranskalaisduon elektronimusiikki on tyylikästä ja kaunistakin äänikudelmaa, mutta sekä musiikin että shown rauhallinen uneliaisuus tuo mieleen taustamusiikin, eikä oikein saa innostumaan.

Jos Air oli rauhallista tyylittelyä, teltassa esiintynyt The Drums olikin jo ihan toista maata. Franz Ferdinandin kaltaiset spastiset brittiaktit mieleen tuoneen jenkkibändin kundit tempoilivat ympäri lavaa kuin se kuuluisa heinämies. Musiikki oli erittäin kelvollista indiepoppia, ja kavereiden vauhdikas esiintyminen sai yleisön mukavasti mukaan. Pidemmän päälle tosin alkoi tuntumaan, että tällaista musiikkia on täällä Euroopassa kuultu jo aika paljon, vaikka The Drums siitä parhaasta päästä onkin.

Päälavan viimeinen esiintyjä oli sitten Outkastin toinen puolisko Big Boi. Tiukka rap toimii usein vähän ontuvasti isolla lavalla verrattuna klubeihin. Soundeja on vaikea saada toimimaan kunnolla, eikä suurin osa yleisöstä pääse mukaan kappaleisiin. Big Boi:n komea show joutui kärsimään juuri soundien puuroutumisesta ison ulkolavan volyymeillä. Itse musiikki on toki tasokasta rappia, mutta silti jäin kaipaamaan André 3000:n tuomaa mielikuvituksellisuutta ja huumoria. 

Lauantai alkoikin sitten Husky Rescue:n keikalla päälavalla. Bändin kuulas indiepop toimi mukavasti auringonpaisteessa. Bändin musiikin ja soundin omintakeisuus riitti hyvin pitämään aktin valahtamasta liian hentoiseksi. Ikävä kuulla, että bändi menettää laulajansa Reeta-Leena Korholan, toivottavasti ei kuitenkaan lopullisesti.

Tiivistämöön oli koottu suomalaisen musiikin kokeellisempaa päätä. Nimellä Lau Nau esiintyjä Laura Naukkarinen leikitteli erilaisten efektien, laulunsa, sekä oikeiden ja lelusoittimien kudelmilla. Performanssia olisi voinut jäädä kuuntelemaan jopa pidemmäksikin aikaa, mutta Tiivistämössä tiivistynyt kuumuus teki olosta tukalan, ja Timo Lassy & José Jamesin keikka alkoi kutsua päälavalle. 

Lassy ja James tuli nähtyä jo Pori Jazzeilla, jossa he heittivät maukkaan keikan Otava Factoryssä. Kombo toimi yllättävän hyvin myös Flow:n päälavalla, ja Jamesin samettinen jazzääni soi hienosti ulkotiloissakin. 

Sitten koukkaus takapihan baleaarisiin tunnelmiin, ja takaisin Telttaan kuuntelemaan ruotsalaista Junip- kokoonpanoa. Bändin tunnelmallinen musisointi istualtaan oli ehkä hieman väärässä paikassa, intiimi keikka olisi sopinut paremmin pienempään tilaan. 

Seuraavana vuorossa oli Robynin keikka. Robyn on aito ruotsipoppari, takuuvarma kombinaatio Marie Fredrikssonia, Pinkiä, ja myös Madonnaa. Musiikki on listakelpoista poweripoppia, ja mimmin esiintyminen sopivan räyhäkkää, joten menestystä on varmasti tulossa lisää.

Robynin keikka piti keskeyttää todellisen kulttuuripläjäyksen takia. Syyrialainen Omar Süleyman oli vetänyt Teltan ääriään myöten täyteen, ja heitti armottoman tiukkaa bailubiittiä aitoon arabityyliin. Esityksessä yhdistyi rumpukoneen ja basson tykitys arabilauluun ja -sooloihin. Laulujen sanoittajakin pyöri lavalla kertomassa Omarille lisää lyriikoita. Keikkaa on vaikea kuvailla, mutta tunnelma oli teltassa aivan katossa..

Päälavan viimeinen esiintyjä M.I.A. sitten räjäytti pankin. Räväkkä on liian laimea ilmaus mimmin tempauksista julkisuudessa, joten keikaltakin oli syytä odottaa paljon. M.I.A.:n musiikki on tanssittavaa pop/hip-hoppia siitä parhaasta päästä, ja toimi hienosti päätöksenä päälavan illalle. M.I.A.:sta tullaan vielä kuulemaan paljon, sekä musiikillisesti että muutenkin.

Flow Festival 2010 avajaiskeikka 11.8.

Ei ole mikään ihme, että Flow- festivaali on pikavauhtia kasvanut yhdeksi tärkeimmistä festareista Suomen kesässä. Samalla kun rock-festareita nousee kuin sieniä sateella pienillekin paikkakunnille, Flow tarjoaa jotain aivan muuta. Ensinnäkin Suvilahden karunkomea teollinen miljöö voimalaitoksineen on täysin omaa luokkaansa, ja yhdistettynä sijaintiin metroaseman vieressä tekee festarista röyhkeästi urbaanin. Toisekseen ohjelmasta on turha etsiä 6-kymppisia rock-staroja kelaamassa 80-luvun hittejään. Musiikkikattaus toteuttaa urbaania linjaa keskittymällä uusiin indie-, eletronica-, dance-, alternative-, jazz-, etno-, yms akteihin välttäen täydellisesti rockin ja metallin. Musiikin harrastajan ei siis kannata jättää Flowta väliin..

Flow alkoi taas jo viikonloppua edeltävänä keskiviikkona eräänlaisella pikku-Flow:lla. Käytössä oli vain päälavan alue, ja bändejä kolme. Ensimmäinen pääakteista oli LCD Soundsystem eli tuottaja James Murphy bändeineen. LCD:n musiikki on mielenkiintoinen sekoitus vankkaa tanssibeatia, discoa ja rockia maustettuna ironisella huumorilla. Vaikka LCD onkin kaukana mistään unplugged- meningistä, bändi tarjosi oivan kontrastin toisen pääaktin, Chemical Brothersin kanssa. Bändi soittaa oikeille soittimilla, ja lievästi Morriseyltä kuulostava Murphy ja koko bändi todella esiintyy perinteisesti, eikä piiloudu laitteidensa joukkoon.

Chemical Brothers onkin sitten aivan toista maata. Chemical Ed ja Chemical Tom eivät juuri naamaansa näytä massiivisten laiteräkkiensä joukosta, vaan visuaalisessa pääosassa ovat suunnattomille videoscreeneille heijastetut psykedeeliset videot. Mutta Chemical Brothers ei olekaan tullut yhdeksi harvoista stadionluokan electronica- bändeistä karismaattisen lavapresenssinsä ansiosta. Varsinkin keikalla bändin armoa antamattoman rankka biitti ja koukuttavasti rakennetut biisit ovat ehdottomassa pääroolissa. Edes välipuheet keikalla eivät katkaise lähes tauotonta tykitystä. Siitäkin huolimatta, että bändi ei kosiskellut yleisöä suurimmilla hiteillään kuin lyhyesti ohimennen, voimallinen musiikki veti vastustamattomasti mukaansa. Koukut toimivat kuin kalastajan viehe: tavallisesti intron päättävät merkit annetaan moneen kertaan ennen toimimistaan, biisit tuntuvat päättyvän moneen kertaan jne. Näin yleisön saa pidettyä pidempään siinä mukavassa kutinassa, että kohta jytisee. Ja kyllähän sitten aina jytiseekin Chemicalin kanssa.

Pori Jazz 2010: N.E.R.D., Massive Attack, Andy Bey, José James, Timo Lassy Orchestra

Erot yleisössä eri päivinä ja eri keikoilla kertoo Pori Jazz:sta paljon. Lauantain nuorekas kattaus Kirjurinluodolla veti selvästi erilaisen ja harvalukuisemman yleisön kuin perjantaina, jolloin ikäjakaumaltaan laaja yleisö tuli kuulemaan John Fogerty:a. Lauantain kattaus oli myös iltaan sopivasti musiikkia, jota oli ihan pakko tanssia. 

Sharon Jones & the Dap-Kings oli jo todistanut itsensä edellisenä iltana LP45!:ssä kunnon oldschool soul/funk poppooksi. Sharon Jones itse tuntui pääsevän vielä parempaan vauhtiin kuin edellisenä iltana, ja innostui vetämään bändin ja Luodolle kokoontuvan yleisön James Brown- tyylin funk- bailuihin pitkillä jameilla bändin biisien pohjalta. Mainio aloitus lupaavalle illalle.

Lauantai-illan juhlinta sai seuraavan vaihteen silmään, kun N.E.R.D. sai koneensa liikkeelle. Ensi alkuun bändistä tuntui innostuvan lähinnä lavan eteen tiivistynyt suurimmaksi osaksi naisista koostunut fanijoukko, mutta bändin tähti Pharrell Williams ja toinen keulamies Chad Hugo saivat nopeasti piiskattua myös muunkin yleisön mukaan. Williams kävi muutaman kerran myös tarjoilemassa itseään eturivin naisfaneille, mikä innosti myös muuta yleisöä. Luodon pankki räjähti lopullisesti, kun Williams kuulutti paikalle suomalaisen beatboxaajan Felix Zengerin. Kaveri on suorastaan uskomaton, on vaikea käsittää että kaikki nuo äänet tulevat yhdestä kundista. 

N.E.R.D.:in musiikki on selkeätä bailu- ja listakamaa, ei mitään vaikeasti lähestyttävää hc hiphoppia. Siinä on selkeästi elementtejä soulista ja funkista, paikoitellen jopa rockista. Bändin kiistämätön tähti on juuri Pharrell Williams, joka on selvästi kerkiverto räppäriä taitavampi ja monipuolisempi laulaja. Hitaammissa kohdissa ja kappaleissa hän osaa herkutella hienolla äänellään sortumatta useimpien jenkki- R&B-laulajien tapaan ylettömään koristeluun. Lisäksi hän tietysti on aito tähti, joka tietää oman asemansa.

Kirjurinluodon viimeiseksi esiintyjäksi oli varattu Massive Attack. Yhtyeen valoshow on niin olennainen osa heidän esitystään, että kirkkaassa auringopaisteessa koko show olisi jäänyt torsoksi. Nyt kaikki tosin jännittivät rankkasadetta, jonka oli ennustettu alkavan juuri Massive:n aloittaessa. Sade alkoi setin loppupuolella, mutta toikin oman lisänsä Massiven erikoiseen show:hun sen sijaan, että olisi pilannut sen. 

Massive Attackin kiehtovuus ja samalla heidän suurin haasteensa liittyy esityksen kokonaisvaltaisuuteen. Esiintyessään bändi pitää tietyn etäisyyden yleisöön. He eivät tuo esille bändin yksittäisiä jäseniä vierailevia soololaulajia lukuun ottamatta, ja suurimmaksi osaksi soittajat ovat sananmukaisesti pimennossa. Etualalla ovat sen sijaan musiikki ja bändin sanoma, joka tuodaan esille keikoilla valtavalla valoseinällä, joka suoltaa tauotta mietelauseita, iskusanoja, videoita tai muuta valotehostetta urbaanin triphopin sekaan. Silloin kun yleisö on tarpeeksi vastaanottavainen, tämä menetelmä toimii, mutta se saattaa myös jättää kylmäksi.

Kirjurinluodon yleisö oli onneksi tässä vaiheessa iltaa hyvin vastaanottavainen. Vaikka bändin musa ei varsinaista tanssimusiikkia olekaan, yleisö nousi nopeasti kentän penkeille tanssimaan. Bändin show ja musiikki toimi jopa yllättävän hyvin, tosin ei yhtä hyvin kuin viimeksi lokakuussa Helsingin Jäähallissa. Vastaavasti Martina Topley-Bird hoiti hyvin lauluosuudet, mutta ei aivan yhtä hyvin kuin edellisellä keikalla. Varsinkin Unfinished Sympathy ja Teardrop ei saaneet aivan samanlaista magiaa aikaan. Toki Elizabeth Fraserin erikoinen laulu on juuri Teardropin juju. 

Kirjurin jälkeen oli aika suunnistaa Otava Factory:yn perinteisempiin Jazz- tunnelmiin. Paikalle tullessa Otavalla soitti tanskalainen Povo solistinaan Andy Bey, ja meininki oli oudon aneeminen. Yleisö koostui ilmeisesti perinteisistä jazz- diggareista, jotka hiljaa pöydissä istuen nauttivat musiikista, mutta pudotus Luodolta oli melkoinen. Povon Jazz ja varsinkin Beyn laulu olivat erittäin tasokasta klubijazzia, joten harras yleisö sai kyllä nautiskeltavaa. 

Povon jälkeen lavalle tuli se kombinaatio, joka varmasti sai monet päättämään Otava Factoryn puolesta: Timo Lassy Orchestra ja José James. Lassyn soulahtava jazz upposi Otavalle kertyvään yleisöönkin, ja meno muuttui lähes kertaheitolla. Kun varsinainen tähti José James ilmestyi lavalle, oli koko tanssialue jo täynnä. Lassyn yhtyeen musiikki on erittäin menevää ja taidokasta jazzia, jota kuunnellessa ei voi ainostaan hartaasti diggailla. José Jamesin silkinpehmeä ääni puolestaan kuorrutti Lassyn yhtyeen musiikin juuri oikeanlaisella tavalla. Jos hänen esiintymisensä ei olisi jopa yllättävän vaatimatonta, hän voisi piankin kerätä mainetta vieläkin suurempana tähtenä. 

Pori Jazz tänä vuonna tuli siis tehtyä pitkän kaavan mukaan. Sunnuntainkin Jeff Beck- keikka olisi kiinnostanut, mutta aikataulut eivät nyt antaneet myöten. No, kaikkea ei voi aina saada, ja onhan tänä kesänäkin vielä vaikka kuinka monta keikkaa..

Pori Jazz 2010: Tori Amos, John Fogerty, Gil Scott-Heron,..

On pakko myöntää, että John Fogerty:n suhteen olen pahasti puolueellinen. Ensimmäinen omistamani LP- levy oli 12v lahjaksi saamani CCR:n Cosmos' Factory, ja se yhdessä Sparksin Kimono my House:n (nro 2) ja Led Zeppelinin Song Remain the Same:n (nro 3) kanssa muokkasi musiikkimakuni pysyvästi tietyille raiteille. Olikin hienoa olla mukana todistamassa Kirjurinluodolla, että Fogertyn ja CCR:n musiikki ei ole vanhentunut lainkaan, eikä näillä näkymin tulekaan vanhenemaan.

Tälle kiertueelle Fogerty oli saanut koottua erittäin ammattitaitoisen bändin, varsinkin rumpuja soittanut Kenny Aronoff ja viulua, mandoliinia, kitaraa ja keyboardia soittanut Mowery Jason loistivat. Vain basisti Santos David tuntui jäädän oudon taka-alalle, vaikka hoitikin tehtävänsä hienosti. Fogerty itse on edelleen erinomainen esiintyjä, laulaja ja ennenkaikkea ihaltavan lahjakas kitaristi. Hänen oma soittonsa kantaa jokaisen kappaleen kolmen muun kitaran jäädessä taka-alalle, ja vaikka hän soittaa myös suurimman osan sooloista, hänellä ei ole tarvetta pullistella tai revitellä. Fogerty on kitaran varressa todellinen mestari, jonka kuvioista ja tyylistä kenen tahansa rock-kitaristin kannattaisi ottaa oppia.

Fogertyn countryvaikutteinen roots-rock upposi Luodon yleisöön heti ensimmäisistä biiseistä lähtien, eikä ote hellittänyt missään vaiheessa. Setissä käytiin uskollisesti läpi CCR:n isoimmat hitit Who'll Stop the Rain:sta Proud Maryyn, samoin kuin Fogertyn soolokauden hittejä kuten Centerfield. CCR:n kappaleet ovat aina olleet mestarillisia sävellyksiä, joita jokainen kitaraa rämpyttänyt on varmasti soitellut. Fogertyn rehellisen suoraviivainen rock olikin hieno päätös perjantain Kirjurinluodon setille.

Ennen Fogertya esiintynyt Tori Amos sen sijaan tuntui hienosta musiikistaan huolimatta olleen hieman väärässä paikassa Kirjurinluodon lavalla. Nainen, piano ja syntikka tuntuivat liian vähältä Areenan kokoisessa paikassa, vaikka hänen äänensä ja soittotyylinsä eivät mitenkään hentoja olekaan. Amos:in omaleimainen, älyllinen musiikki olisi ollut enemmän oikeassa elementissään  jollain Pori Jazzin klubeista.

Gil Scott-Heron onnistui tekemään hienon paluun huume- ja vankilakierteestä musiikin pariin uudella levyllään. Hänellä oli LP45!:ssä mukanaan sopivan erikoinen bändi, jossa Scott-Heronin laulua ja pianoa tuki rumpujen lisäksi vain harmonikka ja saksofoni. Hänen musiikkinsa on mielenkiintoinen amalgaami rappia, bluesia, soulia ja jazzia, ja hän on ollut monen etenkin mustan muusikon esikuva pitkän uransa aikana. Scott-Heronin musiikin ydin on kuitenkin hänen vahva, yhteiskunnallisesti kantaaottava runoutensa, jonka hän esittää osittain laulaen, osittain rap- tyyliin. Hän näytti olleen jopa yllättävän hyvässä vedossa LP45!:ssä, mitä varmasti auttoi myös paikalle kokoontunut mukavan suuri arvostava yleisö.

Illan viimeinen akti oli tanakkaa funkahtavaa soulia: Sharon Jones and the Dap-kings. Upeaääninen Sharon Jones on armoitettu soulesiintyjä, kuin naisversio James Brownista. Dap-Kings on myös hänen arvoisensa bändi, joka soittaa harvinaisen napakasti svengaten perinteisellä Stax-tyylillä. He saivat LP45!:n melkoiseen vauhtiin, ja toinen Pori Jazz päivä päättyi taas hienoon huipennukseen.

Pori Jazz 2010: Melody Gardot, Toto

Sekametelisopasta nimeltä Pori Jazz on päässyt kuin varkain muodostumaan jo perinne omalle ja näköjään monelle muullekin kaveriporukalle. Lomakauden keskellä on kiva kokoontua tuttuihin ympyröihin ja juhlistaa kesää. Ja vaikka Pori Jazzin musiikillisista valinnoista voi olla monta mieltä, siellä on joka kesä paljon myös oikeasti kiinnostavaa musiikkia. Täytyy vain perehtyä tarjontaan ohi päätähtien ja VIP-tilaisuuksien.

Pori Jazz 2010 ensimmäisellä Kirjurinluodon keikalla oli tarjolla eräs tällaisista helmistä: Melody Gardot. Etukäteen hänen musiikkinsa oli jo kuulostanut kiinnostavalta, mutta esiintyjänä hän bändeineen ylitti odotukset roimasti. Gardot'n eklektisyys yhdistettynä aidon jazz- diivan olemukseen teki hänen lavakarismastaan helposti riittävän suuren myös Kirjurinluoto Areenan jättiyleisölle. Hän tuntuu olevan musiikillinen monilahjakkuus, joka kanavoi luomisensa ennenkaikkea lauluun ja pianon soittoon, mutta osoitti olevansa myös taitava kitaristi. Setin omat kappaleet olivat osittain jopa melko kokeilevia, sortumatta kuitenkaan kikkailuun. Muiden sävellykset kuten Caravan tai Summertime puolestaan saivat arvoisensa kiinnostavan tulkinnan, vaikka ovat muuten jo puhkisoitettuja. Kaiken kaikkiaan aivan nappiin osunut valinta, todellista huippujazzia.

Päivän päätähti oli tietysti Toto, joka oli vetänyt Kirjurinluoto Areenan täyteen yleisöä. Toton kliininen AOR ei ole koskaan oikein saanut minua lämpenemään, ja eilinen keikkakin vaikutti väljähtäneeltä uudelleen lämmittelyltä. Toton faneja oli kuitenkin Luoto täynnä, ja bändi antoi heille koko kattauksen hittejään, jotka saivatkin yleisön liikkeelle. Vaikka Totosta en itse innostukaan, on hienoa että Pori Jazz tuo artisteja, joiden ansiosta keikat saadaan näin hyvin myytyä ja huonommin myyviä keikkoja tuettua tätä kautta.

Edellisenä iltana tuli vielä katsastettua Cafe Jazz:issa Olli Ojajärvi trio ja Herd. Ojajärven trio heitti erittäin ammattitaitoisen keikan modernia Jazzia hyvin ekonomisella tyylillä. Hieman tosin vaikutti siltä, että bändi ei itse ehtinyt lämmetä oikein kunnolla, ehkä tämä on osa heidän niukkaa tyyliään tai sitten Cafe Jazzin yleisö ei saanut heitä kunnolla innostumaan. Herd puolestaan on vibrafonisti Panu Savolaisen trio, jonka nuoret soittajat vaikuttivat erittäin lupaavilta. Bändi svengasi jopa niin hyvin, että yleisökin saatiin paikoitellen mukaan.

Muse Kaisaniemessä 19.7.2010

Musen keikalta osaa odottaa jotain megalomaanista. Bändin musiikki on mahtipontisuudessaan lähes sinfonista, ja lavashowt valoineen niin suuria, että neljä muusikkoa tuntuvat katoavan niiden sisuksiin. Kaisaniemen lava kirkkaassa suomalaisessa kesäillassa tarjoisikin mielenkiintoisen haasteen bändin showlle. Kantaako bändin musiikki ulkotiloissa ja livenä, ilman lasershow:ta?

Keikka alkoi tyylin mukaisesti uuden levyn Exogenesis- sinfonian introlla. Heti perään soitettu Uprising sai valmiiksi vastaanottavaisen yleisön syttymään välittömästi. Räväkkä aloitus lähes kostautui lähestyttäessä keikan puoltaväliä, kun suvantovaihe uhkasi ja varsinkin basisti Chris Wolstenholme ei tuntunut saavan itseään oikein käyntiin. Mutta viimeistään United States of Eurasia sai sekä yleisön että bändin lopullisesti vauhtiin, joka ei sitten enää hellittänytkään. Encoren toiseksi biisiksi jätetty massiivinen Knights of Cydonia olikin sitten täydellinen huipennus keikalle.

Itseäni miellytti kovasti se, että show:n pääanti oli musiikki. Lavasteet olivat komeat ja varmasti valoshowkin olisi ollut, jos sen olisi nähnyt kesäiseltä auringolta. Mutta bändi ei tarvinnut hassuja lavatemppuja eikä lava-gimmickejä, pelkkä luottamus omaan musiikkiin riitti. Jopa niin, että välispiikkejä kuultiin harvinaisen vähän. Niiden sijaan bändi heitti yleisön riemuksi sieltä täältä lainattuja musiikillisia välipaloja Huuliharppukostajasta Led Zeppelinin kautta Nousevan Auringon taloon.

Bändin musiikki on mielenkiintoinen amalgaami laajaa vaikutteiden kirjoa. Queen kuultaa vahvasti läpi, mutta myös Beatles, Pink Floyd, ja monenlainen raskas rock aina metalliin asti. Bändin luokitteleminen progeksi vie harhaan, koska biisit eivät mahtipontisuudestaan huolimatta ole progelle tyypillisiä 10+ minuutin monimutkaisia minisinfonioita ylipitkine sooloineen. Sävellykset ovat itse asiassa ytimeltään erittäin sujuvia ja taitavia pop/rock- kappaleita, jotka on tuotettu huomattavasti tavallista listamusiikkia suuremmiksi niin soundeiltaan kuin sovituksiltaan. Ja kaiken tietysti kuorruttaa Matt Bellamyn lähes oopperamainen laulutapa. Varsinkin keikalla kävi ilmeiseksi, että Bellamy on yhtyeen musiikillinen nero, josta suorastaan pulppuaa ideoita. Muutkin soittajat ovat toki keikan parista pienestä kömmähdyksestä huolimatta erittäin ammattitaitoisia muusikoita, mutta jäävät väkisin osittain Bellamyn varjoon.

Kaveri totesi ennen keikkaa olevansa iloinen, että Suomeen saatiin 2010 edes toinen tämän hetken suurista brittibändeistä, Coldplay ja Muse. Molempien mielestä oli hienoa, että se oli juuri Muse.

Ruisrock sunnuntai 11.7.

Mokomaa en päässyt näkemään Provinssirockissa, mutta onneksi tilanteen sai korjattua Ruisrockissa, jossa se oli sunnuntain ensimmäinen esiintyjä. Metallimusiikki ja helteinen keskipäivän auringonpaiste ranta-olosuhteissa tuntui ensin vähän oudolta yhdistelmältä, mutta loppujen lopuksi toimi hauskana käynnistyksenä festarien viimeiselle päivälle. Mokoma on melkoisen takuuvarma esiintyjä, ja vaikka kundit vitsailivatkin aikaisesta ajankohdasta ja helteestä, yleisön hauskuttaminen ei noussut samalla tavalla pääosaan ohi musiikin kuin Kotiteollisuudella edellisenä päivänä. Mokoma on ehdottomasti suomalaisen metallin kärkeä. Sävellykset ovat kiinnostavia, suomenkielinen laulu toimii, ja soitto on juuri niin kellon tarkkaa kuin sopii odottaakin. Mokoma täytyy yrittää nähdä aina kun tulee tilaisuus.

The Sonics oli yksi monista tämän vuoden Ruisrockin revival- bändeistä, ehkä festarin 40v synttärien ansiosta. Bändin soitosta kuuli selvästi edelleen sen räväkkyyden, jolla se teki itsensä tunnetuksi 60-luvulla. Mm. Jack White on nimennyt bändin yhdeksi suurimmista vaikutteistaan, ja heitä on kuvailtu punk-bändiksi 10 vuotta ennen ilmiön keksimistä. Nyt tietysti kaverit ovat aika lailla iäkkäämpiä, ja samalla yleinen musiikkimaku on kehittynyt kattamaan Sonicsia huomattavasti rankempia bändejä. Sonics ei ole shokeerannut enää pitkään aikaan, mutta kundien soitossa on silti intohimoa ja paloa. Eikö soitto ole mitenkään lepsua kelailua vuosikymmenien keikkailusta huolimatta. Sonicsin klassikoita oli oikein mukava kuunnella puun alla varjossa istuskellessa.

Ruisrock kattoi tänä vuonna mukavasti laajan skaalan erilaista rockia. Yksi hauskimmista laajennuksista oli irkkurockbändi Flogging Molly. Rantalava oli erinomainen paikka näin hauskalle ja irkkutyyliin bailuhenkiselle bändille. Bändin musiikki on selkeästi kelttiläistä ja sävellykset ja soitinvalinnat noudattavat tuttuja irkkuperinteitä, mutta ovat niin rockahtavia, ettei meno tunnu mitenkään Irlannin matkailumainoksen musiikilta. 

Regina Spektorin keikan näkeminen jäi kovasti lyhyesti. Tämä omaperäinen laulaja/laulutekijä täytyy tsekata paremmin jossain muussa yhteydessä.

Festareiden loppuhuipennukseksi muodostui sitten Slashin keikka. Vaikka helle oli selvästi jo verottanut Ruisrockia, 15000 hengen yleisö kokoontui jo hyvissä ajoin odottamaan rock-jumalaansa. Ja Slash bändeineen kyllä palkitsi odotuksen. Keikalla kuultiin kattava valikoima hittejä Slashin uralta, niin Guns-n-Rosesilta kuin Velvet Revolverilta ja Snakepitiltä. Ja lisäksi tietysti makupaloja Slashin vasta ilmestyneeltä soololevyltä. Bändi näytti, kuulosti ja esiintyi hyvin Velvet Revolver- maisesti, mikä oli tottakai pelkästään hyvä asia. Kuitenkin vaikka bändin musiikissa tai esiintymisessä ei ollut mitään moitittavaa, siitä paistoi hieman rutiinimaisuus. Tilanne kuitenkin muuttui täysin, kun Slash kutsui lavalla kaverinsa Michael Monroen, josta Ruissin yleisö luonnollisesti riemastui. Monroe näytti kahdessa viimeisessä biisissä, miten rock- tähti laittaa itsensä peliin. Hän juoksi ja pomppi pitkin lavaa, kiipeili 5 metrin korkeuteen lavarakenteisiin voimistelemaan ja hyppäsi parin metrin korkeudesta takaisin lavalle. Ja luonnollisesti hän samalla lauloi biisit kuin vain Michael Monroe voi. Ei ihme, että Hanoi Rocks oli Gunnareidenkin idoleita. 

2010 Ruisrockista jäi päällimmäisenä mieleen helle. Se teki festareista enemmän kesäbailut, ja musiikin rooli tuntui vähenevän monella juhlijalla. Musiikillinen kattaus oli vaihteleva kautta rockin laajan skaalan. Tätä vuotta leimasi rockin veteraanien runsaus, joka olisi mielestäni vaatinut lisäkseen jonkin uudemman ison nimen kuten esim Green Day. Mutta ei voi valittaa, mielenkiintoista ja hauskaa kuunneltavaa riitti tässä valikoimassa yllin kyllin. Eipä sitten muuta kuin odottelemaan seuraavia kesän 2010 keikkoja.. 

Ruisrock lauantai 10.7.

Lauantain kierros alkoi Maija Vilkkumaan keikan loppuosalla. Vilkkumaan musiikki upposi rantalavan yleisöön, mutta ei edelleenkään minuun. Hänen biiseissään ei ole sinänsä mitään vikaa ja bändi soittaa tottakai hienosti, mutta jotain hänen äänessään ja laulutavassaan on, joka hiertää pahasti. Ei tullut minusta fania vieläkään..

Kotiteollisuuden keikka piti sen sijaan katsastaa kokonaan, ne ovat yleensä hauskaa viihdettä. Ja todella reippaasti viihteelle bändi veti tälläkin kertaa.. Helle innosti kundeja vähentämään omia vaatteitaan ja kannustamaan yleisöä tekemään samoin. Homma meni niin pitkälle, että lopussa bändi esiintyi kokonaan alasti ja innostunut fanimimmi esitteli rintojaan videoscreenin avulla koko yleisölle.. Lavalla haahuili lisäksi Natsimuumio ja Makkaramestari, joka tarjoili “tytöille makkaraa”..  Bändin viihde putosi lauantaibailuja kiihdyttävään yleisöön, mutta samalla musiikki jäi reippaasti taka-alalle. Kundit tuntuivat jopa soittavan yllättävän lepsusti, vaikutti että heilläkin on usempi päivä juhlintaa takana. Hauskaa, mutta ei parasta Kotiteollisuutta.

Ismo Alanko ja Teho-osasto heittivät teltassa taas hienon keikan. Setti oli melko tarkkaan samanlainen kuin Provinssissa, mutta bändi onnistui kehittämään vielä Provinssiakin paremman fiiliksen Ruissin telttaan. Disco Ensemble veti Niittylavalle yllättävän harvan yleisön ilmeisesti samalla päättyneen Baseballs’ien keikan takia. Minullekaan heidän musiikkinsa ei ole koskaan oikein kunnolla uponnut, vaikka ammattitaitoinen bändi onkin. Ehkä taas se omintakeisuus on liian ohutta, tuntuu että heidän juttunsa on kuultu kovin usein ennenkin.. 

Scnadinavian Music Group sen sijaan onnistui keikassaan Paviljonkilavalla hienosti. Bändin hienosti sävelletty ja ammattitaitoisesti soitettu folkrock oli mukavaa vaihtelua muuten suht raskaaseen tarjontaan, ja yleisöä kokoontui yllättävän paljon lavan eteen ja Paviljonkilavan nurmille. 

Eräs suosikeista 30 vuoden takaa, The Specials, oli yllättävän kovassa vedossa. Vaikka keikan biisit olivat suurimmaksi osaksi vanhoja hittejä, ei keikka ollut mitenkään vanhan lämmittelyä tai muistelua. Bändi koostui alkuperäisistä jäsenistä ja oli loistavassa vedossa, vaikka toinen laulajista Terry Hall vaikuttikin hieman kyllästyneeltä. Bändi olisi saanut aivan huikean menon aikaiseksi Tavastian kaltaisessa paikassa.. Samaan aikaan soittaneen PMMP:n takia harmillisen harvalukuinen yleisö innostui kuitenkin tanssimaan läpi koko keikan niin että ilma oli lopuksi sakeana pölystä. Itsekin jäin kuuntelemaan (okei, pakkohan sitä oli tanssiakin) loppuun asti, niin että PMMP jäi sitten lopulta kuulematta. Oli kuulemma sekin hieno keikka.

Omalta osaltani illan viimeiseksi jäi Don Huonojen keikan alku. Vaikka bändi ei ykkössuosikkejani olekaan ollut ja heilläkin aikaa on kulunut edellisestä keikasta, näyttivät he olevan kovassa vedossa. Bändin paluun saaminen Ruissiin oli sittenkin erinomainen veto. Stam1na tuli nähtyä Provinssissa ja Sounds ei ole tähän mennessä saanut innostumaan, joten seuraavaksi kutsui Turun yö.. 

Rantabailut helteessä - Ruisrock 2010, perjantai 9.7.

Ruisrock viettää tänä vuonna 40v synttäreitään, mutta ei näytä mitenkään keski-ikäistyneeltä. Okei, nyt alueella on Hans Välimäen gourmet- burgerkiska ja Roedererin shampanjabaari, mutta kyllä perinteinen nuorten festarimeininki on kovasti voimissaan Ruissalossa, niin hyvässä kuin pahassakin. Yleisömassat ovat omaa luokkaansa, musiikkia on tarjolla viidellä lavalla, ja pääosin parikymppinen festariväki ottaa kaiken ilon irti helteisestä juhlasta. Tosin väkisin tulee mieleen, että monille valtaisilla tarjoilualueilla bailaaminen on paljon kiinnostavampaa kuin musiikki. Meno oli monella jo alkuillasta jo melkoisen rajua, ja illan edetessä sekoilijoita oli jo iso osa yleisöstä. Mutta toisaalta kaikki tämä tekee Ruisrockista kokemuksen. 

Ruisrockissa on tänä vuonna paljon ns pitkän linjan rokkareita, ja Canned Heat on varmasti niitä pisimpään veivanneita. Oli oikeastaan aika hauskaa huomata, miten eläkeläisten oloiset bändin jäsenet lämpenivät telttalavan yleisön innostuksesta, ja viimeisenä soitettu Let’s Work Together alkoi jo olemaan kunnon bluesrock- veivausta. Pakko on kuitenkin samalla myöntää, että bändin keikka oli enemmänkin kuriositeetti ja kunnianosoitus hienolle uralle, sen verran kaukana parhaat päivät heillä jo ovat. 

Negativen mainstream- voimarockista tuntui jotenkin puuttuvan omaperäisyys, joten oli aika tsekata Arch Enemy. Ruotsin death metal- ylpeys heittikin hienon keikan paviljonkilavalla. Laulaja Angela Gossow on huikea esiintyjä ja laulaja, ja ohittaa kevyesti monet saman roolin äijät. Uskomatonta, että tuollainen kurkkuääni lähtee hyvän näköisestä naisesta.. Bändin mättö upposi yleisöön kuin bisse helteellä, ja päivän isoin pitti nähtiin setin loppupuolella.

Rise Againstista tuli kovasti mieleen juuri Helsingnissä konsertoinut Green Day, mutta vakavampana. Bändillä on selvästi potentiaalia, biisien pitäisi vielä olla hieman omintakeisempia. Niittylavan Nofx kuulosti etukäteen kiinnostavalta, mutta paikalla vaikutelma jäi lähinnä sekavaksi. Musiikki vaihteli reggaesta rockiin ja karibialaisiin rytmeihin, eikä mikään oikein tuntunut tarttuvan. Billy Talent sen sijaan veti taas takuuvarman keikan, heidän alt rock biisimateriaalinsa sopi oikein hyvin Ruissalon rantaan ja juhlivalle yleisölle.

Takaisin paviljonkinlavalla Amorphis veti hienon keikan omistautuneen yleisön edessä. Bändi on tehnyt takuuvarmaa melodista metalliaan lähes 20 vuotta, ja yleisö tuntee jokaisen biisin hyvin, vaikka suurin osa olikin uusimmalta Skyforger- levyltä. Tomi Joutsenen karisma auttaa myös piiskaamaan yleisön hyvään vauhtiin. 

Illan tähti oli luonnollisesti vanha maestro Ozzy Osbourne. Ozzy on aina ollut enemmän showmies kuin loistava laulaja, ja suureelliset eleet sopivat Ruisrockin tapaiselle keikalle loistavasti. Black Sabbath ja soolo- aikojen hittimateriaali sai 20.000 päisen yleisön vauhtiin, vaikka osa alkoikin jo vaeltaa hyvissä ajoin takaisin koti festaribusseja. Ozzy on ehkä eräänlainen reliikki, mutta yleisönsä hän osaa ottaa, vaikka sitten vesitykin avulla. 

Provinssirock 2010: sunnuntai 20.6.2010

Hyvin nukutun yön jälkeen oli aika suunnistaa pirteänä heti aamusta 15:00 katsomaan mitä kivaa Provinssin sunnuntailla oli tarjolla. Sunnuntai tuntui etukäteen vielä antoisammalta kuin lauantai, ja sääennustekin oli mukavammasta päästä festariskaalaa.

Ensimmäisenä listalla oli yksi Suomirockin peruspilareista, Ismo Alanko Teho-osastonsa kanssa. Menee taas muisteluksi, mutta aikoinaan Hassisen koneen keikka Kaivarin ilmaiskonserteissa kolahti aika lujasti. Myöhemmin taas Sielun Veljien keikat olivat tajuntaa laajentavan shamanistisia kokemuksia. Vuosien varrella olenkin mielelläni käyttänyt jokaisen eteentulevan tilaisuuden käydä tsekkaamassa Alankon nykystatus.

Eipä tälläkään kertaa tarvinnut pettyä. 80-luvun vihaisuus on pehmentynyt ajan myötä, mutta vuodet ovat kristalloineet Alankon lahjakkuuden ylittämättömäksi paketiksi. Esityksessä ei ole jäähdyttelyn tuntua, ellei vanhojen klassikoiden, kuten Levottomat Jalat ja Taiteilija-elämää, soittamista voi sellaiseksi laskea. Sielun Veljien aikojen maaninen esiintyminen ei nykyiseen linjaan oikein sopisikaan, mutta keikka vedetään silti täydellä antaumuksella. Teho-osasto on lisäksi nautittavan ammattitaitoinen ja tyylitajuinen bändi, koostuuhan se pelkästään kovan luokan nimistä; Säätiö- yhtyeen kitaristi Timo Kämäräinen ja basisti Jape Karjalainen, sekä Zarkus Poussa ja Teho Majamäki lyömäsoittimissa. Tämän soittajan ja Alanko-diggarin sunnuntai alkoi oikein hyvin..

Ennen Stam1naa ehti käydä tsekkaamassa Irina X-Stagella. Näiden tämän hetken naisartistien kärjen vertaaminen toisiinsa samoilla festareilla ja vielä samalla lavalla oli kieltämättä mielenkiintoista. Siinä missä Chisu on selvä pop-kuningatar ja diiva, Irina on enemmänkin iloinen naapurin tyttö, jolla on upea ääni. Diivan elkeet puuttuvat kokonaan, hän tuntui jopa olevan täpinässä valtavan X-Stagen yleisön edessä. Irinan musiikki on rockahtavaa voimapoppia, ja musiikista ja sanoituksista mieleen tulee jossain määrin Anssi Kela. Ja samoin kuin Anssi Kela, myös Irina jättää minut hieman viileäksi. Molemmissa minua ehkä häiritsee se arkisuus, joka ilmeisesti toisaalta aika monia viehättää.

Seuraavaksi siis Stam1na päälavalla. Suomenkielinen metallibändi on aina virkistävä poikkeus, ja Stam1na on toisen karjalaisen kaverinsa Mokoman kanssa lisäksi kovan tason bändi, kielestä riippumatta. Stam1na on saanut yli 10 vuoden olemassa olonsa aikana saanut rakennettua melkoisen fanikannan Suomessa, ja tämä näkyi ja kuului Törnävälläkin. Keikan fiilis oli runsaan ja innokkaan fanijoukon avustamana alusta asti korkealla, ja Stam1na:n kundit löivät löylyä lisää läpänheitollaan ja tempauksillaan, joihin kuului mm Kaarlo Viikatteen tuominen spiikkeriksi, ja viuhahtajan ilmestyminen lavalle.

Stam1na:n musiikkia ei kuitenkaan ainakaan toistaiseksi ole kovin pahasti kolahtanut, vaikka sitä kuunteleekin ihan mielellään. Jotenkin monet biisien koukut tuntuvat vähän väkinäisiltä, vaikka biisit hienoja ovatkin. Kaverit ovat soittajina kyllä erittäin taitavia ja tyylitajuisia, ja molempien kitaristien seitsemänkielisen kitaran hallitseminen herättää aina ihailua. Se toinen suomenkielinen metallibändi Karjalasta putoaa ehkä sittenkin vielä paremmin.

Ennen Bullet for My Valentine:a ehti taas käydä kuuntelemassa Viikatetta. Repe Helismaa-rautalanka- metalli on varmasti yhden bändin genre, ja kaverit soittavat musiikkinsa täydellisellä tyylitajulla. Bändi sopi yllättävän hyvin isolle X-Stagelle, ja vaikka yleisömäärä varmasti kärsikin jossain määrin BfMV:n keikasta päälavalla, Kaarlo ja kundit taikoivat paikalle kunnon meiningin. Viikate kulkee aika lähellä sitä rajaa, jossa karu suomalaisuus olisi jo kornia, mutta Kaarlon nokkela suomen kielen käyttö vie homman juuri sopivasti mustan huumorin puolelle. Ja onhan se rautalankatyylinen kitarointi aina komeaa.

Bullet for My Valentinea kuuntelemaan oli pakkautunut taas päälavan täydeltä yleisöä, joka sinnikkäästi odotti lähes tunnin myöhässä aloittanutta bändiä. Ylipitkistä soundcheckeistä huolimatta soundi oli pahasti puuroa keikan alussa, mutta tämä ei faneja haitannut. Bändin metalcore on yllättävänkin listakelpoista kamaa, välillä se on lähes enemmän raskasta rockia kuin metallia. No, kyllähän BfMV on selkeästi metallibändi, ja tuo listakelpoisuus tarkoittaa lähinnä mieleen jääviä biisejä. Tämän tyyppinen metalcore ei ole aivan oman makuni sweet spotissa, mutta bändi ansaitsee kyllä lisäkuuntelun.

Ja sitten jotain aivan muuta.. Takaisin X-Stagelle, jonka Jenni Vartiainen oli vetänyt ääriään myöten täyteen. Ja mikä ettei, Jenni on aivan Chisun veroinen pop- tähti. Silti jopa hän näytti lähtevän käyntiin hieman hitaasti, vasta puolen tunnin jälkeen soitettu Eikö Kukaan Voi Meitä Pelastaa sai homman kunnolla liikkeelle. Silloin Vartiainen ravisti alun hieman opetellun oloiset maneerit ja päästi itsensä esiin rennosti. Mustaa Kahvia, Ihmisten Edessä ja Nettiin saivat Vartiaisen, yleisön ja bändin kunnon fiiliksiin. Chisuun verrattuna Vartiaisen karisma ja musiikki ovat hieman erilaisia. Chisulla on enemmän karheutta molemmissa, siinä missä Vartiaisella on enemmän hiottua tyyliä. Chisu vetää kuitenkin vielä hieman pidemmän korren musiikkinsa omaperäisyyden takia, mutta Vartiainen ohittaa tyylissä. Hyvä että meillä on molemmat.

Koko festarin lopuksi koko 20.000+ päinen yleisö tungeksi päälavalle odottamaan Rammsteinin höyryjyrän käynnistystä. Ja Rammsteinin tapaan he myös saivat mitä odottivat. Vaikka olin nähnyt heidät viimeksi muutama kuukausi sitten, ja show koostuu lähes samoista suurieleisistä elementeistä, veti teutonien armoton poljento taas mukaansa. Teollinen saksankielinen metalli valtavine tehdasaiheisine lavasteineen, yltiöpäisine pyrotemppuinen, jättipeniksineen ja kumiveneajeluineen yleisön kannattelemana uppoavat kuin häkä. Voi olla, että musiikillisesti Rammstein ei ole kehittynyt moneen vuoteen, mutta totaalinen show ei ainakaan heikkene. 

Täytyy todeta, että la/su keikka Provinssiin kannatti taas. Kattaus oli sopivan monipuolinen, ja yli 30 vuotta toiminut koneisto toimii oikein hyvin. Viime vuosien paras Provinssirock oli 2008, mutta tämän kertainen ei siitä kovin paljon jäänyt.

Provinssirock lauantaina 19.6.2010

Taas on se aika vuodesta.. Kuudet festarit ja pari irtokeikkaa ovat jonossa tämän kesän aikana, ja ensimmäiseksi käydään perinteisesti Provinssin kimppuun. Festarin perjantai jäi valitettavasti väliin ja samalla pari mielenkiintoista esiintyjää, etenkin Paloma Faith ja Jello Biafra. Mew:n isolla lavalla olisi mieluusti myös tsekannut. Mutta eipä mitään, onhan viikonlopussa kolme päivää.. 

Lauantain urakka alkoi UK- punkbändillä Gallows. Bändi oli melkoisen positiivinen yllätys, he onnistuivat tekemään metalliin suuntautuvasta punkistaan mielenkiintoisempaa kuin keskiverto punk- örinä. Punk-asennetta oli jäänyt kuitenkin koti- ja puutarhakäyttöön ihan riittävästi.

 

Suomeen on lähes yllättäen päässyt kertymään kaarti vakuuttavia ja kunnianhimoisia laulajattaria. Provinssin kävijöiden iloksi järjestäjät olivat onnistuneet haalimaan paikalle Suomen naisesiintyjiä siitä mielenkiintoisemmasta päästä; PMMP, Chisu, Irina, Jenni Vartiainen ja Manna.

Eilisen Chisun erinomaisen keikan jälkeen on mielenkiintoista päästä vertaamaan häntä etenkin Jenni Vartiaiseen. Omassa makuuni Chisu osuu näistä esiintyjistä parhaiten, hänessä on sopivan karheaa särmää ja karismaa niin esiintymisessä kuin musiikissa, ja musiikki on omaleimaisempaa kuin esimerkiksi Anna Puulla. Eilinen X-Stagen keikka myös näytti, että hänellä on rahkeita valloittaa suurikin halli. Esiintymisessä oli tähden karismaa ja diivamaisuutta, ja Chisun itse kirjoittamat kappaleet ammattitaitoisen bändin esittämänä täyttivät jättiteltan reunojaan myöten. Vielä lisää kokemusta suurten yleisöjen palvonnan kohteena olemisesssa, niin Chisun ote yleisöstään pysyy helposti koko keikan.

Teltta täyttyi varsinkin keikan lopulla osittain senkin takia, että Esteri päätti näyttää takapuolensa juuri hankalaan aikaan.. Kuuden aikoihin alkoi myöhään yöhön jatkunut sade, joka teki festarialueesta klassisen mutapellon. Tarpeetonta sanoa, mutta kaljateltoissa oli melkoisen tiivis tunnelma..

Sonata Arctica:n keikka kärsi melkoisen paljon rankkasateesta, mutta silti päälavan eteen oli kerääntynyt sankka fanien joukko, ja bändi veti keikan ammattitaidolla täysillä loppuun asti. Melodinen metalli ja rankkasade oli oikeastaan yllättävän mukava yhdistelmä, ja fanien fiilis pysyi korkeammalla kuin olisi odottanut.

Suurin pettymys minulle ja varmasti monelle muullekin oli Wolfmother:in jääminen pois Provinssista. Minkäs toisaalta teet, kun lääkäri kieltää esiintymisen ja koko kiertue peruutetaan. Tilalle otettu Atreyu ei valitettavasti oikein onnistunut täyttämään tätä aukkoa. Bändin metalcore toimi kohtuullisen hyvin jonkin aikaa, mutta omaperäisyyttä olisi tarvittu enemmän. Yleisön herpaantunut mielenkiinto taisi myös heijastua bändiin, jonka esityksessä oli loppua kohti havaittavissa tsempin notkahtamista.

Disco Ensemble on on nykyään eräs Suomi-rockin(/popin?) kantavia voimia, ja varmimpia festariakteja. Rockahtava voimapop upposi yleisöön taas eilen illalla sateesta ja kylmästä huolimatta, ja Saarilavan "katsomo" oli aivan täynnä bailaajia. Ensi kerralla heidät täytyy varmasti sijoittaa takaisin X-Stagelle.. Vaikka bändin musiikki jättääkin minut vähän kädenlämpöiseksi, se toimii hienosti keikalla. 

Cypress Hill jäi tällä narkkarilla illan viimeiseksi. Vaikka musta musiikki minulla yleensä osuu ja upottaa, rap onnistuu innostamaan vain rajallisesti. Cypress Hill on ehdottomasti siitä parhaasta päästä, mutta silti sijoitus olosuhteiden takia rankan päivän iltaan ulkolavalle verotti innostusta pahasti. 

Crystal Castles olisi epäilemättä ollut tsekkaamisen arvoinen, ehkä jo ensi kerralla..

Huomenna onkin sitten monta mielenkiintoista aktia, niistä enemmän jatkossa..