Muse Kaisaniemessä 19.7.2010

Musen keikalta osaa odottaa jotain megalomaanista. Bändin musiikki on mahtipontisuudessaan lähes sinfonista, ja lavashowt valoineen niin suuria, että neljä muusikkoa tuntuvat katoavan niiden sisuksiin. Kaisaniemen lava kirkkaassa suomalaisessa kesäillassa tarjoisikin mielenkiintoisen haasteen bändin showlle. Kantaako bändin musiikki ulkotiloissa ja livenä, ilman lasershow:ta?

Keikka alkoi tyylin mukaisesti uuden levyn Exogenesis- sinfonian introlla. Heti perään soitettu Uprising sai valmiiksi vastaanottavaisen yleisön syttymään välittömästi. Räväkkä aloitus lähes kostautui lähestyttäessä keikan puoltaväliä, kun suvantovaihe uhkasi ja varsinkin basisti Chris Wolstenholme ei tuntunut saavan itseään oikein käyntiin. Mutta viimeistään United States of Eurasia sai sekä yleisön että bändin lopullisesti vauhtiin, joka ei sitten enää hellittänytkään. Encoren toiseksi biisiksi jätetty massiivinen Knights of Cydonia olikin sitten täydellinen huipennus keikalle.

Itseäni miellytti kovasti se, että show:n pääanti oli musiikki. Lavasteet olivat komeat ja varmasti valoshowkin olisi ollut, jos sen olisi nähnyt kesäiseltä auringolta. Mutta bändi ei tarvinnut hassuja lavatemppuja eikä lava-gimmickejä, pelkkä luottamus omaan musiikkiin riitti. Jopa niin, että välispiikkejä kuultiin harvinaisen vähän. Niiden sijaan bändi heitti yleisön riemuksi sieltä täältä lainattuja musiikillisia välipaloja Huuliharppukostajasta Led Zeppelinin kautta Nousevan Auringon taloon.

Bändin musiikki on mielenkiintoinen amalgaami laajaa vaikutteiden kirjoa. Queen kuultaa vahvasti läpi, mutta myös Beatles, Pink Floyd, ja monenlainen raskas rock aina metalliin asti. Bändin luokitteleminen progeksi vie harhaan, koska biisit eivät mahtipontisuudestaan huolimatta ole progelle tyypillisiä 10+ minuutin monimutkaisia minisinfonioita ylipitkine sooloineen. Sävellykset ovat itse asiassa ytimeltään erittäin sujuvia ja taitavia pop/rock- kappaleita, jotka on tuotettu huomattavasti tavallista listamusiikkia suuremmiksi niin soundeiltaan kuin sovituksiltaan. Ja kaiken tietysti kuorruttaa Matt Bellamyn lähes oopperamainen laulutapa. Varsinkin keikalla kävi ilmeiseksi, että Bellamy on yhtyeen musiikillinen nero, josta suorastaan pulppuaa ideoita. Muutkin soittajat ovat toki keikan parista pienestä kömmähdyksestä huolimatta erittäin ammattitaitoisia muusikoita, mutta jäävät väkisin osittain Bellamyn varjoon.

Kaveri totesi ennen keikkaa olevansa iloinen, että Suomeen saatiin 2010 edes toinen tämän hetken suurista brittibändeistä, Coldplay ja Muse. Molempien mielestä oli hienoa, että se oli juuri Muse.