Pori Jazz 2010: Tori Amos, John Fogerty, Gil Scott-Heron,..

On pakko myöntää, että John Fogerty:n suhteen olen pahasti puolueellinen. Ensimmäinen omistamani LP- levy oli 12v lahjaksi saamani CCR:n Cosmos' Factory, ja se yhdessä Sparksin Kimono my House:n (nro 2) ja Led Zeppelinin Song Remain the Same:n (nro 3) kanssa muokkasi musiikkimakuni pysyvästi tietyille raiteille. Olikin hienoa olla mukana todistamassa Kirjurinluodolla, että Fogertyn ja CCR:n musiikki ei ole vanhentunut lainkaan, eikä näillä näkymin tulekaan vanhenemaan.

Tälle kiertueelle Fogerty oli saanut koottua erittäin ammattitaitoisen bändin, varsinkin rumpuja soittanut Kenny Aronoff ja viulua, mandoliinia, kitaraa ja keyboardia soittanut Mowery Jason loistivat. Vain basisti Santos David tuntui jäädän oudon taka-alalle, vaikka hoitikin tehtävänsä hienosti. Fogerty itse on edelleen erinomainen esiintyjä, laulaja ja ennenkaikkea ihaltavan lahjakas kitaristi. Hänen oma soittonsa kantaa jokaisen kappaleen kolmen muun kitaran jäädessä taka-alalle, ja vaikka hän soittaa myös suurimman osan sooloista, hänellä ei ole tarvetta pullistella tai revitellä. Fogerty on kitaran varressa todellinen mestari, jonka kuvioista ja tyylistä kenen tahansa rock-kitaristin kannattaisi ottaa oppia.

Fogertyn countryvaikutteinen roots-rock upposi Luodon yleisöön heti ensimmäisistä biiseistä lähtien, eikä ote hellittänyt missään vaiheessa. Setissä käytiin uskollisesti läpi CCR:n isoimmat hitit Who'll Stop the Rain:sta Proud Maryyn, samoin kuin Fogertyn soolokauden hittejä kuten Centerfield. CCR:n kappaleet ovat aina olleet mestarillisia sävellyksiä, joita jokainen kitaraa rämpyttänyt on varmasti soitellut. Fogertyn rehellisen suoraviivainen rock olikin hieno päätös perjantain Kirjurinluodon setille.

Ennen Fogertya esiintynyt Tori Amos sen sijaan tuntui hienosta musiikistaan huolimatta olleen hieman väärässä paikassa Kirjurinluodon lavalla. Nainen, piano ja syntikka tuntuivat liian vähältä Areenan kokoisessa paikassa, vaikka hänen äänensä ja soittotyylinsä eivät mitenkään hentoja olekaan. Amos:in omaleimainen, älyllinen musiikki olisi ollut enemmän oikeassa elementissään  jollain Pori Jazzin klubeista.

Gil Scott-Heron onnistui tekemään hienon paluun huume- ja vankilakierteestä musiikin pariin uudella levyllään. Hänellä oli LP45!:ssä mukanaan sopivan erikoinen bändi, jossa Scott-Heronin laulua ja pianoa tuki rumpujen lisäksi vain harmonikka ja saksofoni. Hänen musiikkinsa on mielenkiintoinen amalgaami rappia, bluesia, soulia ja jazzia, ja hän on ollut monen etenkin mustan muusikon esikuva pitkän uransa aikana. Scott-Heronin musiikin ydin on kuitenkin hänen vahva, yhteiskunnallisesti kantaaottava runoutensa, jonka hän esittää osittain laulaen, osittain rap- tyyliin. Hän näytti olleen jopa yllättävän hyvässä vedossa LP45!:ssä, mitä varmasti auttoi myös paikalle kokoontunut mukavan suuri arvostava yleisö.

Illan viimeinen akti oli tanakkaa funkahtavaa soulia: Sharon Jones and the Dap-kings. Upeaääninen Sharon Jones on armoitettu soulesiintyjä, kuin naisversio James Brownista. Dap-Kings on myös hänen arvoisensa bändi, joka soittaa harvinaisen napakasti svengaten perinteisellä Stax-tyylillä. He saivat LP45!:n melkoiseen vauhtiin, ja toinen Pori Jazz päivä päättyi taas hienoon huipennukseen.